tiistai 2. elokuuta 2011

#4 - Die Hard: With A Vengeance (1995)

Okei, nyt hypätään sitten ensimmäistä kertaa tämän blogin lyhyessä historiassa pois 80-luvulta ja suunnataan eteenpäin, aina vuoteen 1995. Tällä kertaa käsittelyn kohteeksi päätyi Die Hard-elokuvasarjan kolmas osa, lisänimeltään With A Vengeance. Periaatteessa kohteena olisi voinut olla mikä vain kolmesta ensimmäisestä osasta mutta kolmonen joutui liipaisimelle syistä joita tulemme käymään läpi myöhemmin tekstissä.

Saatat ihmetellä miksi jätin nelososan pois laskuista? Näitäkin syitä sivuamme myöhemmin. Valitettavasti.

Käydään kuitenkin aluksi läpi hieman Die Hard-sarjan historiaa.

80-luvun toimintaelokuvista puhuttaessa ei ole mahdollista olla mainitsematta Arnold Schwarzeneggeriä, ja niin vain tämä kapulakielinen sonni nousee esiin tässä(kin) tekstissä. Kävipä nimittäin aikoinaan niin, että Arnoldin tänäpäivänä camp-klassikoksi nousseelle Commandolle suunniteltiin 80-luvun puolivälin tienoilla jatko-osaa kovalla tohinalla. Arskalle jo aiemmin ykkösosan sekä mm. Running Manin kirjoittanut Steven E. Souza lyöttäytyi yhteen Jeb Stuartin kanssa, ja yhdessä miehen sorvasivat Commandolle jatkoa jo valmiin tarinan pohjalta. Lähdemateriaalina toimi Roderick Thorpin Nothing Last Forever-romaani, joka puolestaan oli jatko-osa The Detective-nimiselle romaanille, jonka elokuvaversiossa pääosaa näytteli muuan sinisilmä, Frank Sinatra.

Voin tässä vaiheessa luvata että tämä namedroppailu tulee vähenemään. Koittakaa kestää.


Näyttääkö tutulta?

Jo paperilla alkuperäisen Commandon käsikirjoituksen päihittänyt (joka ei käsittääkseni suurempia vaatinut) uusi tarina ei kuitenkaan vakuuttanut Arnoldia. Conan Hävittäjän saama heikko vastaanotto yleisön ja kriitikoiden taholta oli säikäyttänyt tämän lihaskasan pahemman kerran ja mies oli traumatisoinut jatko-osista kuin pieni eläin. Mies viittasi kintaalla jatko-osalle ja jätti käsikirjoittajat ja ohjaaja John McTiernanin tyhjän päälle.

Elokuvan käsikirjoitus oli kuitenkin vakuuttanut tuotantoyhtiön ja näinpä käynnistyi vimmattu uuden päätähden etsintä. Roolia tarjottiin mm. Sylvester Stallonelle, Burt Reynoldsille, Richard Gerelle, Harrison Fordille, Don Johnsonille(!) ja jopa Richard Dean Andersonille(!!) jotka kukin yksi kerrallaan jäivät tai jättäytyivät pois laskelmista. Mutkien kautta rooliin ajautui lopulta saksalaissyntyinen Bruce Willis, joka oli noihin aikoihin suurelle yleisölle vielä täysin tuntematon nimi. Okei, äijä oli pyörinyt pari vuotta Konnankoukkuja kahdelle-sarjan pääroolissa, mutta isolla kankaalla miestä ei oltu vielä nähty. On kuvaavaa että ennen kyseistä sarjaa Bruce "tähditti" yksittäisiä jaksoja sellaisista sarjoista kuten Miami Vice ja Twilight Zone. Hupaisa sattumus on myös se että ennen näyttelijänuraansa Willis toimi mm. baarimikkona, henkivartijana ja portsarina. Eipä ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun viina ja väkivalta pyörittivät John McClanen touhuja.

Elokuvan käsikirjoitusta sorvattiin hieman siedettävämpään malliin, Commando-johdannaiset jutut heivattiin helvettiin ja homma aloitettiin puhtaalta pöydältä. Elokuvan uusi nimi tulisi olemaan ytimekkäästi Die Hard.

Lopulta 15. heinäkuuta vuonna 1988 ensi-iltaan tullut elokuva oli varsinainen jytypommi. Uskomattoman viihdyttävä elokuva on täynnä toimintaa, jännitystä, huumoria ja vauhtia ja kaiken kaaoksen keskellä maestrona pyörii Willisin näyttelemä renttukyttä John McClane. Vittumaisen sanavalmis ja pilke silmäkulmassa mesoava McClane käy kiivasti taistoa saksalaisia terroristeja vastaan jotka ovat vallanneet Nakatomi-tornin aikeissaan napata sieltä 640 miljoonan taalan edestä arvopapereita. Kiusalliseksi McClanen kannalta homman tekee se että hänen vaimonsa on töissä samaisessa tornissa. Käynnistyy kiivas taistelu aikaa vastaan. Willisin karisma on vastustamatonta ja John McClaneen on helppo samaistua. Avioliittoaan Nakatomille alunperin pelastamaan tullut kaljuuntuva jepari on Stallonen, Schwarzeneggerin ja vastaavien muskeliäijien täydellinen vastakohta ja hän joutuu keskelle kaaosta vain ja ainoastaan huonon tuurinsa takia. Paskainen wifebeateri yllään ilman kenkiä kipittelevä McClane vuotaa verta, niittaa sakemanneja yksi kerrallaan ja heittää sivussa ison kasan nasevia one-linereita. My kinda guy! Vastapuolen kapellimestarina pahistelee Alan Rickman, joka vetää loistoroolin lipevän niljaisena Hans Gruberina. Hox, painakaa tuo sukunimi korvan taakse, siihen palataan vielä.

Periaattessa yhden rakennuksen sisällä koko elokuvan ajan pysyttelevä Die Hard on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen toimintaelokuvista - ellei se absoluuttisesti paras. Elokuvan menestys povasi tietysti jatkoa ja mikäs siinä, Willis kun ei pelännyt Schwarzeneggerin tavoin jatko-osien kirousta ja Die Hardin seuraaja saapuikin valkokankaille suhteellisen pian, puikoissaan meillekin tuttu leijonaharjainen ohjaaja.


Kun Bruce Willis ja hiustenkasvu tulivat vielä toimeen.

Renny Harlinin ohjaama Die Hard 2 (jossakin yhteyksissä Die Harder) tuli ensi-iltaan vain kaksi vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen ja taas John McClanea vietiin. Tällä kertaa mies sattui astumaan väärälle lentokentälle väärään aikaan ja mies joutuu keskelle poliittista sodankäyntiä jossa panoksena on vangittu huumelordi. Joukko terroristeja vaatii tämän vapauttamista ja tehostaakseen vaatimustaan nämä entiset armeijan erikoismiehet (melkoinen urasiirto) nappaavat lentokentän torneineen haltuunsa ja pistävät parit matkustajia kuljettavat koneet syöksymään maan pintaan noin 1000 metriä liian aikaisin. Ruumiita tulee, ja jälleen kerran McClanella on oma lehmä ojassa. Mies on edelleen naimisissa - avioliitto siis pelastui ensimmäisen osan jälkeen, jes! - ja hänen vaimonsa on tietenkin yhdessä noista koneista jotka kiertelevät kentän yläpuolella autuaan tietämättömänä alla vallitsevasta kaaoksesta. Tämä on perseestä, tuumaa McClane ja ryhtyy jälleen yhden miehen sotaan terroristeja vastaan, apunaan läski kenttävastaava ja yhteistyöhaluton läski kyttä. Kelatkaa tämän äijän tuuria!

Renny Harlinin ohjaama jatko-osa ei ole missään nimessä huono elokuva mutta ehkä se ilmestyi kuitenkin liian pian ensimmäisen elokuvan jälkeen, eikä se tarjoa hirvittävästi uutta ensimmäisen osan nähneille. Ainoa ongelma on oikeastaan se että sen edeltäjä oli yksinkertaisesti niin toimiva kokonaisuus että jatko-osa ei vain  yllä ihan samalle viivalle. Rennyn ohjausjälki on näyttävää, toiminta räväkkää ja McClane dominoi niin maalla, merellä kuin ilmassakin mutta jokin jää vain puuttumaan. Uupuiko elokuvasta mielestäsi ensimmäisen osan jännitys, suunsoitto, renttumaisuus vai saksalaiset pahikset? Ehkä McClanen henkilökohtaiset ongelmat? Jos vastasit jokaiseen kohtaan kyllä, elokuvasarjan kolmas osa on tehty juuri sinulle.


John McClane ja darra.

Viisi vuotta ensimmäisen jatko-osan jälkeen oli aika koota alkuperäinen tiimi kokoon. Kelkassa olivat jälleen ohjaaja McTiernan sekä Willis ja uutta verta ykkösketjuun toivat Jeremy Irons sekä Samuel L. Jackson. Alunperin Tappava Ase 4:ksi tarkoitettu käsikirjoitus pistettiin osittain uusiksi ja kas - palaset olivat käsissä ja oli aika ruveta runnomaan niitä paikoilleen. Big Time.

Elokuva ei tuhlaa aikaa joutavaan lässytykseen vaan ensimmäinen räjähdys pamahtaakin jo noin 10 sekunnin kuluttua elokuvan alkamisesta. Näin kaikki elokuvat pitäisi aloittaa! Kaaos on valmis ja pian poliisi saakin puhelun jossa Simoniksi esittäytyvä, murtaen englantia puhuva terroristi ilmoittautuu pommin räjäyttäjäksi ja vaati poliisia etsimään hyllytetyn McClanen esiin. Pian näemmekin sankarimme varsin ikimuistoisessa otoksessa, jossa kollegat ihmettelevät porukalla poliisiauton kyydissä kolossaalisesta krapulasta kärsivää McClanea. Särkylääkkeitä napsiva ja tuttua wifebeateria kantava McClane on elämänsä darrassa eikä tajua juurikaan mihin on joutumassa. Paljastuu että jo kahdesti aiemmissa elokuvissa pelastettu vaimo Holly on jättänyt miehen jälleen eikä ero ole varsinaisesti parantanut sankarimme elämänlaatua. "Jesus, John. You look like shit", tuumivat muut kytät. McClane pistää tupakaksi. Seikkailu on valmis alkamaan.

Elokuvan lähtöasetelma on yksinkertainen, mutta kaikessa simppeliydessään pirun toimiva. Sadistinen "Simon" soittaa poliisille pilarihenkisiä puheluita joissa hän vaatii McClanen suorittamaan erilaisia tehtäviä ympäri kaupunkia yksi toisensa jälkeen, kaikki tietenkin tiukalla aikataululla. Ensimmäisenä tehtävänään krapulainen McClane nakataan puolialastomana Harlemin kaupunginosaan jossa mies joutuu liikkumaan jossain määrin arveluttavassa asukokonaisuudessa.


"You're about to have a very bad day."

Rohkea asuvalinta tuottaa tulosta ja ensimmäisen minuutin aikana McClane saa päähänsä nyrkistä, koripallosta ja pullosta. Tässä vaiheessa kuvaan astuva Samuel L. Jacksonin näyttelemä Zeus onnistuu pelastamaan McClanen Harlemin ghettojengin näpeistä ja miehet painelevat verissäpäin taksilla karkuun kuskinaan panikoiva jamaikalainen. Alusta lähtien Zeuksen ja McClanen keskinäinen kettuilu on todella hersyvää dialogia ja yksi elokuvan ikimuistoisimmista keskusteluista käydään välittömästi taksissa kaksikon paetessa Harlemista:

Zeus: Why you keep calling me Jésus? I look Puerto Rican to you?
John McClane: Guy back there called you Jésus.
Zeus: He didn't say Jésus. He said, "Hey, Zeus!" My name is Zeus.
John McClane: Zeus?
Zeus: Yeah, Zeus! As in, father of Apollo? Mt. Olympus? Don't fuck with me or I'll shove a lightning bolt up your ass? Zeus! You got a problem with that?
John McClane: No, I don't have a problem with that.
 
Tilannetta haukan lailla seuraileva Simon on tilanteen tasalla ja näkee ulkopuolisen tahon sekaantuneen peliin. Zeus joutuu tahtomattaan mukaan kissa ja hiiri-leikkiin joka johdattaa kaksikkomme jos jonkinmoisten tehtävien pariin. Heti kärkeen Simon testaa McClanen ja Zeuksen matikkapäätä lastenloruilla ja homma meinaa olla krapulaiselle McClanelle liikaa. Mies ei kykene handlaamaan kertolaskuja darrassa. Handlaisitko sinä? Minä en. Zeus hoitaa tilanteen kotiin mutta tämä on vasta alkua.


Zeus keskittyy, McClane tsekkailee perseitä.

Seuraavassa tehtävässä on kyse nopeudesta ja nokkeluudesta, kun Simon pistää kaksikon matkaamaan 90 korttelin mittaisen matkan 30 minuutin sisään. Vittu mikä kyrpä. McClane tekee sen mitä jokainen kunnon poliisi tekisi tuossa tilanteessa ja kaappaa vaatimattomasti ensimmäisen taksin mikä tulee vastaan. Miehet kaasuttavat paikalta renkaan ulvoen ja suuntaavat krapulaisen McClanen sompaillessa rattia suoraan Central Parkin läpi. Pyöräilijät ja lenkkeilijät juoksevat alta kirkuen ja McClane painaa tallaa pohjaan.

Zeus: Are you aiming for these people?
John McClane: No...  Well, maybe that mime.

Toinen tehtävä epäonnistuu ja se päättyy räjähdykseen metroasemalla. Pelti rytisee ja ryskyy niin perkeleesti mutta niin vain vertavuotava ja pölyä yskivä McClane kömpii rojujen alta esiin. Kuinka muutenkaan.

Tämänkaltaiset kujanjuoksut ovat esimakua siitä mitä Simon kumppaneineen on suunnittelemassa. Kiihkeä tunnelma nappaa katsojan mukaansa välittömästi ja McClanen krapulan voi todellakin myötäelää mukana. Juoni rupeaa aukeamaan tosissaan kun salaisen palvelun agentit paljastavat kuka mystinen Simon todellisuudessa on. Kyseessä on ensimmäisen Die Hardin pääpahiksen Hansin velipoika ja hän on todella kyrpiintynyt McClaneen. Mies kun sattui paiskaamaan Simonin veljen Nakatomi-tornin 32:sta kerroksesta asfalttiin.

Pläts.

McClane pyörittelee silmiään ja tuumii ettei päivä tästä ainakaan paremmaksi muutu.

Ilmeisesti tämä vendetta sai lampun syttymään elokuvan suomentajan pään yläpuolella, niin typerällä nimellä kun elokuvaa Suomessa siunattiin. Kelatkaa nyt: Die Hard - Koston enkeli. Ei jumaliste, napattiinko nimi jostakin Van Dammen tai Seagalin ylijäämäromukopasta?

KOSTON ENKELI.

Okei, ei se suora suomennos (Die Hard - Kosto) olisi ollut yhtään sen parempi mutta silti.

KOSTON ENKELI.

Angel Of Revenge.
Angel Of Vengeance.

Nämä menisivät läpi Slayerin biisien niminä mutta ei Die Hardin kohdalla.  


Simon, mulkku.

Simon kertoo poliisille ja agenteille että hän on piilottanut massiivisen pommin yhteen New Yorkin kouluista ja se tulee räjähtämään. Poliisi organisoi kaikki yksiköt etsimään pommia kun samanaikasesti saksalaiset käynnistävät todellisuuden suunnitelmansa. When Johnny Comes Marching Homen pauhatessa saksalaiset valuvat kaikessa hiljaisuudessa Wall Streetille, kohteenaan New Yorkin pääpankki. Kimaltava kulta kiinnostaa sakemanneja ja nämä saavatkin häärätä kaikessa rauhassa poliisin haravoidessa kaupungin kouluja.

Toisaalla McClane ja Zeus jatkavat epätoivoiselta tuntuuvaa matkaansa. Miehet hölkkäilevät seuraavalle tehtäväpaikalle ja tällä kertaa luvassa loogista päättelyä vaativa pähkinä purtavaksi. Vesiastioilla tapahtuva painokikkailu saa edelleen krapulasta kärsivän McClanen jälleen hiiltymään eikä hommasta tahdo tulla lasta eikä paskaa. Miehet ottavat jälleen yhteen verbaalisesti:

John McClane: I'll put my foot up your ass, you dumb, mother...
Zeus: Say it! Say it!
John McClane: What?
Zeus: You were gonna call me a nigger, weren't you?
John McClane: No I wasn't!
Zeus: Yes you were! What were you gonna call me?
John McClane: Asshole! How's that, asshole!?

Lopulta duolla kuitenkin välähtää ja tehtävä suoritetaan puhtain paperein läpi. Samalla McClanen krapulaiset aivot pikkuhiljaa heräilevät kohmelostaan ja mies rupeaakin tajuamaan mistä koko hommassa onkin kyse. Saksalaisten "pommi" onkin vain pelote jolla New Yorkin poliisi saadaan pois pelistä ja ennenkaikkea pois Wall Streetiltä. McClane painelee varastetulla polkupyörällä pääkallopaikalle ja joutuukin välittömästi tositoimiin. Mies niittaa hississä neljä saksalaista ja saa ylleen makoisan verikasteen. Sankarimme alkaa päästä vauhtiin.

Simonin leikkien loputtua McClane ja Zeus kääntävät homman ylösalaisin ja ryhtyvät jahtaamaan Simonia ja selvittelemään saksalaisen suunnitelmia lopullisesti. Luvassa on kiihkeää takaa-ajoa ympäri kaupunkia kaksikon metsästäessä pahiksia paskaisina ja vertavuotavina. Tohinan keskellä McClane ehtii mm. surffaamaan rekka-autolla, tulittamaan drive by-tyylillä kesken U-käännöksen moottoritiellä, tappelemaan brutaalisti kaksimetrisen saksalaisen kanssa  ja suorittamaan benjihypyn sillalta ilman köyttä alla seilaavan laivan ruumalle. Ja kaikki tämä krapulassa. Tee perässä! Tuttu valkoinen wifebeater-paita rupeaa elokuvan loppuvaihessa olemaan todella eksoottisen värinen kun McClane on ehtinyt ryömimään veressä, öljyssä ja ties missä. Mies näyttää siltä kuin olisi ollut kuukauden putkeen kreisibailaamassa Nummirockissa.


Nämä jäbät tarvitsevat suihkun.

Vaikka John McClane on saanut aiemmissa Die Hardeissa aina apua joltakin sivulliselta hahmolta, on pääpaino ollut aina itse päähahmon otteissa ja tekemisissä. Samuel L. Jackson tekee kuitenkin hartiavoimin töitä ja tämä Malcolm X:ää esikuvanaan pitävä ja tätä myös ulkoisesti kovasti muistuttava Zeus onkin lähes McClanen tasoinen paskiainen. Zeus nouseekin elokuvassa yhtä suureen rooliin kuin itse McClane ja kaksikon kemia onkin räjähdysaltista kuin nitroglyseriini. Kaksi maailman parasta vittuilijaa samassa leffassa, tuli hännän alle ja soppa on valmis. Enpä muista nähneeni kovin montaa yhtä kovaa kaksikkoa kuin nämä veijarit. Batman & Robin? Ei ehkä.

Simonin taustajoukoissa häärivät muut elokuvan pahikset jäävät persoonattomiksi ja kasvottomiksi, poikkeuksena eräs meille suomalaisille erittäin tuttu mörssäri. Jo edesmennyt, mm. kansanedustajana ja TV-gladiaattorina kyseenalaista mainetta niittänyt Tony "Viikinki" Halme vilahtaa ruudussa pari kertaa tyhjäaivoisena saksalaisterroristina. Halmeen suoritus ei ole mikään ikimuistoinen eikä äijä pääse ääneen muutamaa pseudosaksalla sönkötettyä repliikkiä lukuunottamatta.

Juoni on totta tosiaan pirullisen ovelasti kirjoitettu ja mukaan on ympätty ties kuinka monta twistiä ja yllätystä jotka sekoittavat pakkaa tasaisesti elokuvan ajan. Kuka huijasi ja ketä? Mikä oli Simonin todellinen motiivi kaiken leikkimisen ja suunnittelemisen jälkeen? Helpottaako McClanen krapula? Tämän leffan vahvuus on totta tosiaan sen todella fiksusti väsätty käsikirjoitus enkä epäröi hetkeäkään nostaa leffaa yhdeksi 90-luvun rikoselokuvista. Die Hard 3 kuuluu täysin samalle viivalle esimerkiksi elokuvan Heat - Ajojahti kanssa.

Ainoa asia mikä elokuvasta on jäänyt hampaankoloon vuosien varrella on sen loppuratkaisu. Die Hard-elokuvien tavaramerkkejä ovat olleet pääpahisten näyttävät menehtymiset. Ensimmäisessä osassa McClane pudotti Hans Gruberin tornin huipulta, kakkosessa mies räjäytti kokonaisen jumbojetillisen pahiksia zipon ja bensan avulla mutta kolmosen loppu jää pannukakuksi. Tottakai se repliikki kuullaan rytäkän jälkeen mutta helikopterin sotkeutuminen voimalinjoihin on semisti tylsä ja ankea ratkaisu kaiken jahtauksen jälkeen. Hitto, olisitte laittaneet edes McClanen syöksymään rampilta moottoripyörältä. Ilmalennon aikana mies olisi voinut kulottaa helikopterin liekinheittimellä rööki suupielessä. Tai muuta vastaavaa. Vähän yritystä messiin!

Helikopteri-episodi ei ollut kuitenkaan tekijöiden ensimmäinen ja ainoa ratkaisu lopun yhteenotolle. DVD:n bonuksista löytyvä - ja elokuvayhtiön päätöksestä - poistettu loppuratkaisu paljastaa että alunperin Simonin piti tosiaan päästä karkuun helikopterilla. McClane löytää miehen kuukausia myöhemmin itä-euroopasta ja haastaa Simonin peliin. Tällä kertaa kyseessä eivät ole lastenlorut vaan venäläistä rulettia muistuttava hauska kisailu jossa pistoolina toimii vaatimattomasti sinko. Tämänkaltainen äijäily olisi ainakin meikäläisen mielestä sopinut Die Hardin henkeen huomattavasti paremmin mutta minkäs teet. Ihan kaikkea ei voi saada.

Olet varmasti nähnyt elokuvan kerran jos toisenkin mutta jos viime kerrasta on jo aikaa, suosittelen katsomaan leffan uudestaan. Die Hard 3 on loistavaa viihdettä ja varma valinta kun haluat nauttia toiminnasta, jännityksestä ja huumorista. Willisin ja Jacksonin seurassa aika ei käy pitkäksi. Ja muista seuraavan kerran kun valitat kotonasi krapula kauheutta - ainakaan et ole John McClanen housuissa.

Lähes kaikki uskoivat John McClanen seikkailujen olevan ohi alkuperäisen trilogian jälkeen, mutta niin vain sarjan neljäs osa Live Free Or Die Hard pamahti ensi-iltaan kesällä 2007. Yli 10 vuoden spekuloinnin ja huhujen jälkeen kaikkien odotukset olivat korkealla, mutta... Niin. Sarjan neljäs osa oli ainakin minulle karmaiseva pettymys, niin sliipatulta ja kastraation kokeneelta elokuva tuntui alkuperäisiin osiin verrattuna. Poissa olivat McClanen krapula, naseva vittuilu, viimeiset epätoivoiset hiukset ja vuotava veri. Periaatteessa Die Hard 4.0 on ihan ok-tason rymistely useilla näyttävillä kohtauksilla varustettuna mutta alkuperäisen särmä, the edge, oli hukattu ja tilalle oli tuotu kaikenlaista modernia sodankäyntiä nettihakkereista ja muista lähtien. Mukana pyörineet McClanen tytär ja superärsyttävä teinihakkeri eivät auttaneet asiaa. Kauas ja matalalle oltiin laskeuduttu Nakatomi Towerin huipulta.


Sori Bruce, nyt ei oikein lähtenyt.

Ehkä Live Free Or Die Hard onkin eräänlainen symboli ja ilmentymä siitä mikä nykyajan action-elokuvia vaivaa. Kun mietit 80-luvun klassikkotoimintaelokuvia, mieleesi palautuvat varmasti ensimmäisenä mieleen suuret hahmot ja persoonat. Mietippä huviksesi montako Rambon, Terminatorin, John McClanen tai vaikkapa edes Axel Foleyn kaltaista suurta hahmoa olemme saaneet 2000-luvulla? Itse en keksi ensimmäistäkään. Nykyajan elokuvissa fokus on siirtynyt entistä suurempiin räjähdyksiin ja sinänsä näyttävään cgi-meininkiin joka ei kuitenkaan ikinä voi herättää samanlaisia tunteita kuin aidot persoonat ja aidot räjähdykset. Vaikka grafiikka olisi kuinka tarkkaa, ihmissilmä erottaa aina aidon keinotekoisesta. Voiko mikään tietokoneella luotu koskettaa meitä samalla tavalla kuin ehta tavara? Epäilen. Tottakai nostalgia tekee tässä tapauksessa osansa mutta silti kaipaan aitoja, sydämellä tehtyjä pienempiä elokuvia nykyajan gonzoilun sekaan. Toinen hyvä esimerkki on muutama vuosi sitten ilmestynyt Terminator Salvation. Vaikka alkuperäinen Terminator ei pitänyt sisällään kuin yhden robotin, on sen vaikutus ja magia järisyttävää verrattuna Salvationin jatkuvaan cgi-tykitykseen ja robottiarmeijoihin. Tekniikka ei ikinä korvaa tunnetta ja sielua. Tämän tiesi jo Remukin.

Mitä koitan tällä kaikella avautumisella viestittää? Ehkä vain olen, Murtaughin sanoin, too old for this shit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti