torstai 9. elokuuta 2012

#9 - Masters Of The Universe (1987)

Tervehdys te tuhannet blogini intohimoiset seuraajat! Viimeisimmästä merkinnästä onkin ehtinyt jo vierähtää reilusti yli puoli vuotta, heti kärkeen pahoittelut siitä. Pitkä ja pimeä talvi otti omansa ja säilyttääkseni mielenterveyteni jouduin keskittämään huomioni duunitöihin, bailaamiseen, bänditoimintaan ja pleikkarin mättämiseen. Näin kesäloman kunniaksi onkin korkea aika potkaista homma jälleen (epävakaiseen) käyntiin ja katsotaan mihin rahkeet tällä kertaa riittävät. Tarkoitus olisi jatkaa blogin kirjoittamista tästä eteenpäin hieman aktiivisemmalla otteella. Saapa nähdä.

Teenage Mutant Ninja Turtlesin tapaan He-Man Universumin Mestareineen oli 80-luvun suuria tapauksia meille sen ajan kersoille. Nämä Eternian pikkuhousuiset lihaskasat elivät kulta-aikaansa vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla. Ronald Reagan toimi Yhdysvaltain presidenttinä. Nintendo teki vasta tuloaan. Turtlesit eivät olleet edes kuoriutuneet. Dingo sai mutsisi pikkuhousut homeeseen. Tai ainakin siskosi.


Tätä me halusimme nähdä..

Sarjan suosiota pönkittivät Suomessakin hurjan suosion saaneet leluhahmot, sarjakuvat ja Kolmoskanavalla pyörinyt piirrossarja. Näiden kolmen tekijän epäpyhä symbioosi nappasi otteeseensa tuhannet ja tuhannet pikkupojat eikä vanhemmilla ollut mitään mahdollisuutta välttää jonottelua lelukaupoissa. Eternian hahmokatras tarjosi hyllyille jos jonkinmoista örkkiä ja laitetta ja lelukauppiaat hieroivat tyytyväisinä visvaisia käsiään. 

Masters Of The Universe oli valtaisa ilmiö piirrossarjoineen, leluineen ja oheistuotteineen mutta pyrin tässä kirjoituksessa käsittelemään enimmäkseen itse elokuvaa. Universumi ja mytologia sarjan ympärillä on niin laaja satoinen hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen että niiden läpikäyminen veisi liian paljon aikaa. Sori Hordak, sori King Hiss. Käydään siellä Käärmevuorella joskus toiste.

Ennen elokuvan äärelle siirtymistä lienee kuitenkin paikallaan ottaa lyhyt kertaus mistä kaikki sai alkunsa.

He-Manin ja kumppaneiden synnystä kiertää monta monituista tarinaa ja ne vaihtelevat sen mukaan mitä lähdettä haluamme uskoa. Kultainen sääntö "se luki internetissä, sen täytyy olla totta" toimii jälleen ohjenuorana ja sen ohjaamana aloittammekin matkan kohti Eterniaa ja sen lihaksikkaita hahmoja.

Vuonna 1977 lelufirma Mattel oli tehnyt olemassaolonsa suuriman mokan skippaamalla yhteistyön George Lucasin kanssa. Tuona vuonna nimittäin ilmestyi eräänkin Star Wars-saagan ensimmäinen osa, A New Hope, jonka tiimoilta Lucas kumppaneineen haki yhteistyökumppania lelumarkkinoille. Mattelin edustajat eivät uskoneet moisen avaruushömpän mahdollisuuksiin ja viittasivat kintaalla koko projektille. Kaukaisen galaxin kokoinen virhe. Star Warsista kasvoi nopeasti massiivinen ilmiö ja Lucas lihotti itseään jokaisesta reiästä tursuavilla dollareilla. Mattelin puolella soviteltiin jo hirttököysiä kaulaan. Morkkis oli tosiasia.

Samaa virhettä ei haluttu toistaa. Tarina kertoo että kuullessaan Conan Barbaari-elokuvaprojektista Mattel halusi mukaan väkisillä. Brutaalin barbaarin menestykseen luotettiin ja lelu-ukkelit pantiin tuotantoon ennen elokuvan valmistumista. Valitettavasti Conan Barbaari ei edustanut kuitenkaan sitä kaikista harmittominta koko perheen viihdettä verisuolineen ja tisseineen. Mattelin palavereissa kylmä hiki kirposi edustajien otsalohkoille kun he tajusivat kuinka barbaarimainen elokuvasta olikaan tulossa. Sormet rupesivat hiplailemaan paniikkinappulaa. Jotain oli keksittävä ja pian.


Se alkuperäinen Hän-Mies.

Roger Sweet. Siinä mies joka repi Mattelin pois kuilun partaalta ja keksi Conanille sopivan korvaajan. Pitkin 70-lukua Sweet oli toiminut Mattelin pääsuunnittelijana ja tämän ohella kehitellyt Eternia-ideaansa. He-Man ja Skeletor joukkoineen vakuuttivat lelufirman pomot ja ukkelit pantiin samantien tuotantoon. Conan-katastrofi oli vältetty viime tingassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vai miten se meni?

Kuten jo todettua, tarina vaihtelee lähteestä riippuen. Sweetin alkuperäinen He-Man oli nimittäin mustatukkainen, huomattavasti etnisemmän näköinen barbaari ja tämä sai Conan-hahmon omistajat varpailleen. Heidän mielestään He-Man oli täysin selvä Conan-kopio. Asiasta kinasteltiin ja käräjillehän siinä päädyttiin. Conan Licensing Companyn mukaan Mattel oli ryhtynyt tuottamaan hahmojaan ennen kuin nimet olivat paperissa. Roger Sweet koitti selittää luoneensa He-Manin jo vuosia ennen Conan-elokuvaa. Yhteenotto oli väistämätön.

Selkkauksien jälkeen Mattel sai nimiinsä He-Manin oikeudet mutta asiasta väännettiin pitkät tovit. Toki He-Man oli päähahmonsa ja maailmansa suhteen ottanut selvästi vaikutteita Conanin 50-vuotisesta historiasta mutta plagiaatiksi sitä ei voinut oikeuden mielestä nimittää. Eternian taru oli todella lähellä päättyä jo ennen varsinaista alkamistaan.

Lopulta Mattel toi Masters Of The Universe-lelusarjan markkinoille vuonna 1982 ja TV-sarjan vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden ajan nämä Eternian mahtavimmat dominoivat lasten leikkejä ympäri maailman. Suomessa MOTU-huumaa päästiin maistelemaan hieman myöhemmin ja täällä He-Manin kulta-aikaa taisivat olla vuodet 1987-1989. Noihin aikoihin julkaistiin myös suomenkielistä Masters Of The Universe-sarjakuvalehteä jonka kestotilaajiin kuuluin itsekin. Tai no, mutsini kuului.


Harvinainen perhepotretti.

Mutta kuten kaikkien muidenkin lasten hittibrandien kohdalla, ei He-Maninkaan elinkaari muodostunut muutamaa vuotta pidemmäksi. TV-sarjaa tehtiin lopulta vain kahden tuotantokauden verran. Tosin jaksoja kummallekin kaudelle tehtiin peräti 65 kappaletta, eli He-Manin seikkailuja nähtiin yhteensä 130 jakson verran. Eli ei muuta kuin nostalgiatripille jos löydät DVD-bokseja jostain. Katsottavaa riittää.

Lelut katosivat hiljalleen kauppojen hyllyiltä ja ne saivat tehdä tilaa lasten uusille suosikeille. Sarjakuvalehden tuotanto lopetettiin. Viimeisenä oljenkortenaan Mattel koitti laajentaa sarjan suosiota myös tytöille ja näin luotiin She-Ra, prinssi Adamin vaiettu sisko joka teki periaatteessa samaa kuin He-Man. Selkein ero oli hahmoissa, jotka olivat She-Ran seikkailuissa pääosin naisia. He-Manin vastustajista vain Hordak joutui kohtaamaan She-Ran. Mikä nöyryyttävä kohtalo yhdelle kaikkien aikojen pahiksista!

He-Manin Voimat näyttivät kuitenkin olevansa lopussa. Lukuisat taistelut läpikäynyt soturi oli antanut kaikkensa ja vielä hetki sitten häntä jumaloineet kakarat olivat jo kasvaneet sarjasta yli tai sitten kääntäneet katseensa muuan ninjakilpikonniin. Oliko Eternian aika jo ohi? Oliko Skeletor todella voittanut?

Elokuvayhtiö Cannon Films oli jyrkästi eri mieltä. He uskoivat edelleen He-Maniin ja tämän joukkoihin. Viimeistä taistelua ei oltu vielä käyty ja myös Mattel innostui ideasta. Hiipunut lelumyynti voisi saada kunnon buustin ihan oikeasti hittielokuvasta joka voisi esitellä Eternian myös hieman varttuneemmalle yleisölle. Miettikää nyt näitä mahdollisuuksia! Masters Of The Universe piti sisällään yhden kaikkien aikojen hahmokokoelmista ja tapahtumapaikoista. Toinen toistaan mielikuvituksellisemmat örkit ottaisivat yhteen He-Manin kanssa Pääkallolinnassa, Käärmevuorella ja ties missä Eternian pinnalla. Mahdollisuudet olivat rajattomat!

Vauhtisokeus yllätti kuitenkin sekä Cannonin että Mattelin. Vaikuttaa siltä että kaiken suunnittelun keskellä osapuolet unohtivat sen yksinkertaisen tosiasian että elokuvien tekeminen ei ole suinkaan mitään ilmaista hupia. Massiiviset lavasteet ja hahmot maskeerauksineen veisivät paljon aikaa ja paljon rahaa. Valitettavasti Cannonilla ei ollut noista kumpaakaan. Yhtiö oli aiemmin ollut jo kovaa vauhtia tekemässä kaikkien aikojen ensimmäistä Hämähäkkimies-elokuvaa mutta projekti kaatui samantyylisiin ongelmiin. Rahaa ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi. Jotain oli keksittävä.

Päitä rapsuteltiin. Kyniä pureskeltiin.

Aivoriihen tuloksena joku sai idean joka koitui lopulta koko Cannonin kohtaloksi. Massiivinen Hämähäkkimies-projekti pistettiin toistaiseksi jäihin ja elokuvan budjetille tehtäisiin kaksi eri elokuvaa. Yes! Let's maksimoidaan voitto! He-Manin lisäksi rahaa päätettiin investoida Teräsmies 4-elokuvaan jota pidettiin varmana hittinä. Kaikkihan rakastavat Teristä, vai mitä? Ilmeisesti Cannonilla ei oltu nähty sarjan kolmatta osaa joka oli muodustunut täydelliseksi pannukakuksi loistavien ensimmäisten osien jälkeen. Loppujen lopuksi sekä He-Man että Teräsmies floppasivat karmaisevasti lippuluukuilla ja Cannonilla pistettiin samantien laput luukulle. Kiitti vaan lapset, veitte meiltä kaiken.


Kun kaikki näytti vielä hyvältä.

Muuuutta eipä mennä asioiden edelle. Vuonna 1986 kaikki näytti vielä lupaavalta ja Cannonilla hihkuttiin innosta jännittävän Masters Of The Universen äärellä. Projektiin uskottiin vaikka rahaongelmat olivatkin pakottaneet tekijät luopumaan villeimmistä visioistaan. Hommataan siis oikeudet sarjaan jonka valttikortteja ovat sen jännittävä ympäristö ja toinen toistaan jännittävämmät hahmot. Mutta koska rahaa ei ole, joudumme sijoittamaan elokuvan tapahtumat Eternian sijasta Maahan. Ei siis Käärmevuorta mutta laitetaan tilalle normaali amerikkalainen kaupunki. Sehän on melkein sama asia.

Ja niin, ei me niitä örkkejäkään voida tehdä kun se olisi niin pirun kallista. Mutta jos otetaan pois Orko, Moss Man, Taistelutiikeri, Hordak ja kumppanit ja laitetaan tilalle stereotyyppisiä seukkausongelmia läpikäyviä teinejä niin sehän on ihan sama asia. Vauhdin vuoksi lyödään mukaan vielä poliiseja. Poliisithan korvaavat kaiken. Eikö nyt olla sujut?

Tuotantopalavereissa mukana olleet kattokärpäset syöksyivät todennäköisesti tekemään harakiria moisia jutusteluja kuunnellessaan. Mitään tuotetta ei myydä sillä että riisutaan se kaikesta siitä mitä se oikeasti on! Tätä yksinkertaisemmin en osaa asiaa selittää vaikka kaupan alan kouluja on käyty. Cannonin nerot olivat kuitenkin asiasta eri mieltä ja elokuvaprojekti pistettiin liikenteeseen.

Tärkeintä oli tottakai löytää sopiva kaveri esittämään itse alfaurosten alfaurosta, He-Mania. Ilmeisesti elokuvantekijät eivät lähteneet niinkään etsimään hyvää näyttelijää vaan jotakuta joka vastaisi He-Mania lähinnä fysiikaltaan. Valinnan kohteeksi päätyi ruotsalainen Dolph Lundgren. Suuri yleisö oli nähnyt miehen muutamaa vuotta aiemmin Rocky IV:n Ivan Dragona ja ehkäpä juuri tuo roolisuoritus vakuutti He-Manin tekijät. Olihan kyseinen rooli vähintään Oscarin arvoinen. Repliikkejäkin taisi olla nelisen kappaletta.

Tekijät ovat myöhemmissä haastatteluissa paljastaneet epäilleensä Lundgrenia loppuun saakka. Kuten todettua, äijän näytöt olivat vielä tuossa(kin) vaiheessa varsin laihat joten muut hahmot oli pakko roolittaa niin hyvin kuin mahdollista. Eräs Mattelin edustajista kertoi saaneensa lähes sydänkohtauksen kuullessaan Dolphin mongerrusta ensimmäistä kertaa. Lundgrenin repliikkien dubbaamista harkittiin loppuun saakka mutta äijä itse naulasi ne lopulta kolmannella nauhoituskerralla. Ohjaajana toiminut Gary Goddard kertoi tienneensä heti alusta lähtien että elokuvan kannattava voima tulisi nimenomaan olemaan Frank Langellan Skeletor mahtipontisine monologeineen. En tiedä teistä mutta minusta moisista kommenteista paistaa hyvin vahvasti läpi perse edellä puuhun-metodi. Tämä jo lähtökuopissa havaittu dilemma oli vain yksi niistä ongelmista joita tämä elokuva tulisi toden totta käymään läpi projektin edetessä.


Olemme pääkallopaikalla.

Kuten taisin jo aiemmin ainakin Predator- ja Batman-teksteissäni mussuttaa, elokuvien ensimmäiset kuvat ovat monesti todella, todella kriittisiä hetkiä. Make it or break it. Predatorin avaava avaruusnäky on mykistävän kaunis. Samoin Burtonin Batmanin avaava näkymä Gotham Citysta. Eikä Masters Of The Universe häpeä tässä seurassa pätkääkään: Uskomattoman komea maalaus Pääkallolinnasta pudottaa meidät suoraan pimeyden valtaamaan Eterniaan. Jos olit yksi meistä onnekkaista jotka omistivat Pääkallolinnan pienenä, saatat muistaa sen olleen suht vaatimaton näky harmaanvihreissä väreissään. Elokuvan versio on täysin toisesta maailmasta. Synkkä, uljas ja jopa jossain määrin pelottava. Jylhä dialogi saattelee meidät tilanteen tasalle. Se kertoo meille universumin keskipisteessä sijaitsevasta Pääkallolinnasta jonka sisällä pimeyden ja valon rajalla kaiken elämän tasapainoa ylläpitää Velhotar, linnan hallitsijatar. Väsymättömät pimeyden voimat ovat kuitenkin alituinen uhka. He tavoittelevat voimista suurinta. Universumin isännyyttä. Eipä voisi elokuva vakuuttavammin alkaa.

Ehkäpä ei, mutta täytyy kyllä heti tarttua muutamaan seikkaan. Ensinnäkin, jos Conan Barbaari-ongelmasta selvittiin vasta käräjillä, miksi helvetissä leffan alkuun täytyy sijoittaa monologi joka tuo mieleen välittömästi Conan-elokuvan intron? Hommaa ei auta yhtään puhuminen "Voimasta" eikä varsinkaan se, että heti alun jälkeen syöksymme alkutekstien ja tunnarin pariin joka on - vittu soikoon - täysin selvä rip-off klassisesta John Williamsin Superman-tunnarista! Tuntuu kuin tekijät haluaisivat heilutella keskareita kaikille ketkä olivat edes etäisesti vaikeuttamassa tämän elokuvan syntyä. Vaikea kuvitella että koko soppa olisi täysin tahatonta toimintaa.

Heti kärkeen katsojille tehdään selväksi että He-Manilla ja kumppaneilla eivät ole pullat juurikaan uunissa. Eternia ei näytä pätkääkään sarjakuvien sivuilta tutulta vehreältä, hyvinvoivalta planeetalta. Autiomaata muistuttavaa näkyä hallitsevat Skeletorin armeijat sekä sankat savupilvet. Tuhoa on kylvetty ja tämä on lopputulos.

Niin, Skeletor. Ying tarvitsee Yanginsa. Batman tarvitsee Jokerinsa. Pieru tarvitsee yleisönsä. He-Man tarvitsee Skeletorinsa. Ja jos Dolph Lundgren on He-Manina hieman jäykkä, ei samaa voi sanoa Frank Langellan hyytävästä Skeletorista. Heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien tämä luupää varastaa shown olemuksellaan joka on erittäin toimiva sekoitus naurettavaa tosikkoa, hillitöntä egomaanikkoa ja ehtaa kusipäätä. Jos piirrettyjen Skeletor oli ajoittain jopa koominen ja hilpeä ilmestys, on Langella kuin K18-versio tuosta narisijasta. Muistan olleeni jo pienenä hyvin vakuuttunut ilmestyksestä ja miehen touhu tuntuu toimivan edelleen. Okei, ne siniset lihakset jäävät uupumaan mutta Langella korvaa ne pelkällä pelottavalla olemuksellaan. Näin luodaan täydellinen leffapahis ja todellinen paskiainen joka aukoo päätään niin vihollisilleen kuin alamaisilleenkin. Jopa Evil-Lyn saa osansa Skeletorin ryöpytyksestä kun neito erehtyy toteamaan että pian Pääkallolinna kuuluu "meille". Skeletor raivostuu ja muistuttaa että kaikki kuuluu hänelle ja että hän pian Universumin ainoa jumala. Eipä puutu kunnianhimoa tältä äijältä.


The evil lord of destruction!

Kaiken tuhon keskellä He-Man kumppaneineen käy epätoivoista taistelua Skeletorin joukkoja vastaan. Pienen kapinallisten joukon muodostavat He-Manin lisäksi Teela ja Asemies. Poissa ovat siis Taistelutiikeri, Orko, King Randor ja oikeastaan kaikki tutut hyvikset piirretyistä versioista. Jollain ilveellä tämä kolmen hengen iskuryhmä on kuitenkin onnistunut pakenemaan ilkeitä joukkoja ja vangitsemista.

Mutta hetkinen - ilkeä ja mustaan huppuun pukeutunut sotalordi janoaa Universumin suurinta Voimaa. Pieni joukko kapinallisia on ainoa joka voi vastustaa tätä pimeyttä. Heitä johtaa pellavapäinen, voimakas nuorukainen joka heiluttelee miekkaansa eikä suostu polvistumaan Pimeän voiman edessä. Jotakin tuttua tässä on. Mutta mitä, sitä en keksi.

Takaisin Eterniaan. He-Man on ajautunut jälleen yhteenottoon vihollisjoukkoja vastaan. Kukistettuaan vihollisensa Teelan ja Asemiehen avulla he vapauttavat joukkojen vangitseman kääpiön. Tämä kääpiö on Gwildor, elokuvan pakollinen koominen sivuhahmo. Nokkeluuksia ja näsäviisautta tarjoileva ruttunaama luotiin käytännössä korvaamaan epäonnistuneita taikoja loihtinut Orko, koska tämä leijuva hahmo oli tekijöiden mukaan liian suuri haaste toteutettavaksi. Tässä vaiheessa herää kysymys että onko järkeä lähteä ylipäätänsä tekemään elokuvaa jos jo suunnitteluvaiheessa tajutaan että tällä kertaa tuli haukattua liian iso pala kakkua. Miksi lähteä työstämään monien rakastamaan maailmaa valkokankaalle jos tiedetään että niin suuri osa siitä joudutaan jättämään pois resurssien takia? Juuri tästä syystä esimerkiksi Lord Of The Rings-filmatisoinnit tehtiin vasta 2000-luvun puolella. Kukaan ei yksinkertaisesti halunnut urakkaa käsiinsä, niin jumalaton homma siinä oli. Okei, ajat ovat muuttuneet ja tekeminen entistä digitaalisempaa mutta silti. Ehkä Cannonin ja Mattelin päättäjät arvelivat ettei brändillä ollut enää mitään menetettävää. No, ei ollutkaan tämän elokuvan jälkeen.

Gwildor saattelee He-Manin ja kumppanit kämpilleen jossa hän selvittää miksi Skeletorin joukot ovat hänen perässään. Gwildor on nimittäin rakentanut Kosmisen Avaimen, joka avaa portit jokaiseen kolkkaan universumissa soittaen samalla kovasti Kolmannen asteen yhteys-elokuvasta tuttua melodiaa. Evil-Lyn varasti laitteen Gwildorilta ja sen avulla Skeletor joukkoineen valtasi Pääkallolinnan. Paskempi homma. Tämä tarkoittaa siis sitä että He-Manin juuri pelastama kääpiö on vastuussa kaikesta pahasta joka Eterniaa hallitsee tällä hetkellä.

Evil-Lyn ei kuitenkaan tiennyt että Gwildor oli rakentanut toisenkin Avaimen, ja tämä tieto saa He-Manin innostumaan. Sen sijaan että hän löisi palasiksi laitteen joka auttoi Skeletorin valtaan, rupeaa hän kyselemään Gwildorilta kuinka he voisivat käyttää itse Avainta. Neuvottelun jälkeen nämä nerot toteavat että fiksuinta olisi tietenkin matkata Avaimella suoraan Pääkallolinnaan. Eli siis sinne missä Skeletor satoine miehineen pitää majaansa. Noh, lihakset korvaavat älyn vai miten ne sanovat...

Hanke jää kuitenkin puolitiehen kun Skeletorin joukot ilmestyvät Gwildorin oven taakse. Kipinät lentelevät kun pahikset syöksyvät sisälle asuntoon. Ennen tätä Gwildor on kuitenkin ohjannut porukan salaisiin tunneleihin jotka ilmeisesti johtavat - tättärää! - Pääkallolinnaan. Miksi ihmeessä mitään galaktista siirtoa olisi edes tarvinut jos paikalle pääsee noin vain kävelemällä? Tiedä häntä. Murtautuminen jää arvatenkin torsoksi kun Skeletor yllättää joukon. Taistelun tohinassa Gwildor avaa Kosmisen Avaimen portin ja sankarimme syöksyvät sinne tietämättä päämäärästään. No, saimmepa sen viisitoista minuuttia Eterniaa.


Kosminen Avain, tuo dildo Helvetistä.

Toiminnallisen ja kieltämättä ihan lupaavan alun jälkeen He-Man ja katsoja pudotetaan kaikista universumin paikoista keskelle kalifornialaista pikkukylää. Ööh, okei... Pääsemme yhtäkkiä keskelle monimutkaisia murkkuikäisten parisuhdekiemuroita. Kuva leikkaa pikaruokaravintolaan jossa Bruce Springsteenin musavideolta bongatun Courtney Coxin (tuo sukunimi huvittaa aina) näyttelemä Julie avautuu ongelmistaa työkaverilleen. Kun pitäisi muuttaa pois paikkakunnalta ja rakastunut poikkis jää tänne ja iik siis mitä mä teen! Siis, ööh anteeksi... Mitä helvetin tekemistä tällä on He-Manin kanssa!? Päästäkää minut takaisin Eterniaan, haluan nähdä Skeletorin ja muut pimeyden voimat! Valitus on kuitenkin turhaa. Ei hyödytä vaikka huudan, puin nyrkkiäni ilmassa ja kiroan Cannonin alimpaan helvettiin. Pyyhin kyyneleeni ja teen järkyttävän havainnon - Kosminen Avain toi minut keskelle Beverly Hills 90210:aa.

Eterniaan sijoittuvana tarinana tämä leffa olisi voinut vielä jotenkin kannatella itseään mutta kun He-Man pikkuhousuineen pudotetaan keskelle amerikkalaista unelmaa, tärähtävät camp-mittarin neulat punaiselle. Tottakai tämänkaltaisia, varsinkin lapsille suunnattuja elokuvia täytyy osata katsoa hieman pilke silmäkulmassa mutta tässä vaiheessa katsoja ei voi kuin pyöritellä silmiään. Hahmot ja ympäristö eivät vain yksinkertaisesti kohtaa. Kontrasti puppy loven ja universumin suurimman taistelun keskellä on vain liian suuri.

Jos juonenkäänteet saavat pahaa-aavistamattoman katsojan repimään hiuksia päästään, voi vain kuvitella minkälaiset itsetuhoiset ajatukset ohjaaja Gary Goddardin päässä pyöri kaiken kaaoksen keskellä. Myöhemmissä haastatteluissa äijä on tunnustanut elokuvan teon olleen yhtä painajaista ja kahden tulen välissä tapahtunutta selviystymistaistelua.

Ottaessaan roolin vastaan Goddard oli autuaan tietämätön sekä Mattelia että Cannonia uhkaavista konkursseista. Mattel oli kärsinyt usean sadan miljoonan dollarin tappiot hyytyneen lelubisneksen takia ja se oli laittanut kaikki munat yhteen koriin laskemalla seuraavan vuoden lelumallistonsa elokuvan varaan. Yhtiön ohjeet Goddardille olivat kuitenkin hämmentävät: He-Man ei saa tappaa ketään. He-Man ei saa lyödä ketään. He-Man ei saa satuttaa ketään. Lähde näiden ohjenuorien perusteella tekemään sitten toimintaelokuvaa.

Elokuva oli myös Cannonille se viimeinen oljenkorsi jonka olisi mahdollista palauttaa yhtiö jaloilleen. Yhtiö toivoi Goddardilta päräyttävää, toiminnallista elokuvaa jonka keskellä itse He-Man potkisi persauksia ihan kunnolla. Räjähdyksiä, tappeluita, toimintaa.

Lähtökohdat olivat siis lievästi sanottunat ristiriitaiset. Kaikkien mielestä elokuvan oli pakko olla hitti keinolla millä hyvänsä. Kaikki paineet kasattiin Goddardin harteille. Työryhmän palkkashekit jäivät saapumatta kerran jos toisenkin ja jossain vaiheessa elokuvan tuotanto keskeytettiin kokonaan. Tämä tapahtui tietysti siinä vaiheessa kun elokuvan kliimaksi eli He-Manin ja Skeletorin taistelu oli vielä osittain kuvaamatta. Pitkien ja piinaavien neuvotteluiden jälkeen elokuvan loppu päästiin kuvaamaan kaksi kuukautta myöhemmin ja sille oli varattu aikaa jopa yhden kokonaisen päivän ajan. Koreografiat olivat harjoittelematta, lavasteet olivat keskeneräiset. Lopun taistelu pimeydessä ei siis johdu siitä että kohtauksesta haluttiin erityisen synkkä. Rahat ja resurssit olivat vain yksinkertaisesti lopussa.


Gary Goddard pimeyden sydämessä.

Mutta takaisin itse elokuvaan kulissien takaa. Rytäkässä kadonnut Kosminen Avain päätyy Julietin ja tämän poikkiksen Kevinin (Robert Duncan McNeill) käsiin ja tottakai nämä nerot aktivoivat sen välittömästi. Skeletor jäljittää signaalin ja lähettää maahan lauman kätyreitään. Jo piirretyistä tuttu Beast-Man saa seurakseen kolme elokuvaa varten suunniteltua uutta hahmoa. Blade, Karg ja Saurod luotiin ilmeisesti lelumarkkinoita varten. Mielestäni tässäkin tapauksessa olisi voitu mennä niillä ihan tutuilla pahiksilla. Valinnanvaraa olisi varmasti ollut. Evil-Lyn esittelee joukon Skeletorille näyttävästi ja dramaattisesti, ikäänkuin tämä ei olisi näitä hemmoja aikaisemmin tavannut.

Koko posse varustettuna muutamilla rivisotilailla lähetetään maapallolle ja he löytävät signaalin ennen He-Mania. Lauma riehuu aikansa kunnes He-Man saapuu pelastamaan Julien ja takoo siinä sivussa turpaan kaikkia pahiksia. Mattel myöntyi siis tähänkin pitkin hampain, joskin hätävaraksi luotiin kummasti Storm Troopereita muistuttava lauma mustakypäräisiä Skeletorin armeijan sotilaita. Goddard myönsi suoraan että tämä joukko on elokuvassa vain ja ainoastaan sen takia että He-Man voisi oikeasti ampua ja pieksää jotakin. Virallisen selityksen mukaan kaikki niistä ovat jonkinlaisia robotteja mutta itse elokuvasta en löytäny mitään viittausta tuohon asiaan.

Sen suurempia kysymyksiä esittämättä Julie lyöttäytyy yhteen He-Manin, Teelan, Asemiehen ja Gwildorin kanssa ja porukka lähtee metsästämään Kevinia joka on tässä välissä ehtinyt kiikuttaa Avaimen paikalliseen musiikiliikkeeseen. Jotenkin Avaimesta löytyy sopiva plugi äänentoistoa varten ja virta kytketään jälleen päälle. Skeletorin joukot syöksyvät jälleen paikalle ja pistävät koko liikkeen paskaksi. Fenderit ja Landolat saavat kyytiä kun Eternian nerot tekevät selvää jälkeä liikkeen omistajan urahaaveista. Mahtaakohan mennä selittelyt läpi vakuutusraporteissa?

Luulisi että moinen räiske keräisi paikalle jonkinlaista yleisöä mutta tapahtumapaikkana sijaitseva pikkukylä on kuin aavekaupunki. Kadut ovat tyhjinä ja Eternian asukkaat saavat selvitellä välejään kaikessa rauhassa keskenään. Usein elokuvissa kutsutaan paikalle vähintään Kansalliskaarti mutta tässä kaupungissa raivoava sota ei tunnu häiritsevän oikein ketään.

Täytyy tosin nostaa yksi spede joka pyörii jaloissa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Kyseessä on James Tolkanin näyttelemä etsivä Lubic joka on periaattessa täysin sama hahmo kuin miehen Paluu Tulevaisuuteen-elokuvissa näyttelemä kaljupäärehtori Strickland. Nahkapää pitää tutunkuuloisia monologejaan nuorison rappiotilasta ja siinä sivussa pääsee tulittelemaan haulikolla kaikkea liikkuvaa. Rooli on pieni mutta Tolkan toimii yhtenä elokuvan harvoista säväyttäjistä.


"You're a slacker, McFly!"

Taistelun maan pinnalla jatkuu aikansa eikä hommasta tahdo tulla Skeletorin joukkojen osalta tietenkään oikein yhtään mitään. Perinteikkäästi Skeletor päättää siis itse matkata paikalle hoitamaan homman kotiin ja pian Kosminen Avain onkin pahojen poikien hallussa. He-Man vangitaan ja viedään takaisin Eterniaan ja Pääkallolinnaan. Muut joukosta jäävät jumiin maapallolle mutta Gwildor väläyttelee Macgyvermaisia otteita ja rakentaa uuden Avaimen kosketinsoittimista ja jonkinlaisesta sähköhässäkästä.

Pääkallolinnassa kaikki näyttää olevan valmista Skeletorin lopullisiin kruunajaisiin. Riutunut Velhotar ja ruoskittavana oleva He-Man joutuvat kuuntelemaan Skeletorin loputtomalta tuntuvia puheita siitä kuinka hän viimein täyttää kohtalonsa eikä mikään pysty enää estämään häntä. Kaikki normaalit kliseet käydään läpi kun tämä pimeyden hallitsija jatkaa ja jatkaa päättymätöntä tarinaansa. Evil-Lyn ja kumppanit joutuivat luultavasti ostamaan liput tälle Spoken Word-keikalle. En olisi itseasiassa yllättynyt jos Skeletor olisi lopuksi vielä avannut jonkinlaisen screenin ja pitänyt aiheesta vielä perusteellisen ja seikkaperäisen Powerpoint-esitelmän. Yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä. Äijä julistaa olevansa enemmän kuin ihminen, enemmän kuin elämä. Tänä yönä hänestä tulee vaatimattomasti Jumala.

Gwildor onnistuu kuitenkin avaamaan portin Eterniaan juuri oikealla hetkellä, keskeyttäen Skeletorin hedonistiset juhlat. He-Man vapautuu kahleista ja kipinöitä sinkoileva tulitaistelu saadaan käytiin. Yksi kerrallaan Skeletorin joukot niitataan kenttään ja pian He-Man hapuileekin miekkaansa. "I have the Power" kajahtaa ilmoille ja luvassa on odotettu taistelu hyvän ja pahan välillä. Skeletor pyrkii vielä aloittamaan mahtipontisen pohjustuksensa tälle ottelulle mutta He-Man karjaisee keskusteluvaiheen päättyneen. Vihdoin. Lopputulos ei yllätä varmasti ketään ja näemmekin Skeletorin menettävän voimansa ja putoavan pohjattomaan kuiluun.


He-Man vs Super Skeletor!

Kuin taikaiskusta kaikki Skeletorin joukot liukenevat paikalta ja paha on jälleen kerran hävinnyt taistelunsa. He-Man myhäilee voiton olevan tosiasia ja Velhotar saa voimansa takaisin. Luvassa ovat koskettavat jäähyväiset kun Julie ja Kevin joutuvat hyvästelemään noin kaksi tuntia aiemmin tapaamansa kummalliset lihaskasat. Juhlallisuuksista huolimatta He-Man ei vieläkään suostunut laittamaan paitaa tai pitkiä housuja ylleen. Eternia on pelastettu, toistaiseksi.

Lopussa nähdää vielä yksi älytön käänne kun Gwildor lähettääkin Julien ja Kevinin ajassa taaksepäin, aikaan ennenkuin Julien vanhemmat kuolivat onnettomuudessa. Ikäänkuin Gwildor ei olisi ikinä nähnyt Paluu Tulevaisuuteen-trilogiaa ja Doc Brownin seikkaperäisiä selityksiä siitä kuinka aikajatkumoa ei saa sorkkia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, teinirakkaus kestää ja on ikuista. Jee.

Lopputekstien jälkeen näemme vielä Skeletorin nouseva pinnan alta kuilunsa pohjalla. "I'll Be Back", tuumaa luupää ja elokuva alkaa olemaan paketissa.

Vaikka kirjoittelinkin elokuvasta tässä useaan otteeseen varsin kriittiseen sävyyn, on tämän elokuvan ensinäkeminen silti lapsuusaikani ikimuistoisimpia hetkiä. Villit pihaleikit ja muovifiguurien hiplailut muuttuivat lihaksi ja vereksi kun jo Batman-tekstissä mainittu Jukka-enoni kysäisi erään Oulun reissun kunniaksi "haluakko kattoa Hiimän-elokuvan?". Kastelin itseni kainaloita myöten ja pärskäytin kaakaot nenästäni. Eno ymmärsi vastauksen. Se tarkoitti "kyllä." Elokuvan päätyttyä yritin kääntää videokasetin c-kasettien tapaan toisinpäin nauhurissa, niin paljon janosin jatkoa näkemälleni seikkailulle. Jatkoa ei kuitenkaan koskaan tullut, ei edes Skeletorin lupauksesta huolimatta.

Ilmestyessään Masters Of The Universe sai murskaavan vastaanoton eikä tämä ole loppujen lopuksi minkäänlainen yllätys. Projekti oli tuhoontuomittu alusta saakka eikä kellään tekijöistä tuntunut olevan selkeää visiota siitä minkälainen elokuvasta piti edes tulla. Ehkä Mattel ja Cannon olisivat voineet pitää muutaman palaverin enemmän ja sopia yhteisistä pelisäännöistä. Ehkä ohjaaja Goddardin olisi pitänyt takoa enemmän nyrkkiä pöytään ja pitää kiinni visioistaan. Riitatilanteessa molemminpuolinen kompromissi tuottaa harvoin mitään selkeää ratkaisua ja sen näkee lopputuloksesta varsinkin näin vanhemmalla iällä katsottuna.

Elokuvan floppaaminen lippuluukuilla ei kuitenkaan johtunut pelkästään sen saamasta kritiikistä. Kun projektia ruvettiin työstämään tosissaan, Masters Of The Universe oli sen hetken kuumin nimi lasten suussa. Aika kuitenkin ajoi ilmiön ohi niin nopeaa että elokuvan ilmestyessä kohdeyleisö oli jo kaikonnut. Elokuva jäi kummalliseen limboon eikä se tavoittanut sen suuremmin lapsia kuin vanhempaakaan yleisöä.  

Cannonin epäonneksi samoihin aikoihin tuotettu Superman IV floppasi karmaisevasti ja tämän myötä hautautuivat viimeiset epätoivoiset haaveet Masters Of The Universen jatko-osasta. Täytyy tosin muistaa että huhutut visiot jatko-osan juonikuvioista eivät luvanneet mitään erikoista: He-Man olisi toiminut amerikkalaisen jalkapallon pelaajana ja Skeletor jonkinlaisena ilkeänä tiedemiehenä. Ja tapahtumat olisivat sijoittuneet - tottakai - Maahan. Loppujen lopuksi rahaongelmat kaatoivat koko projektin ja Dolph Lundgren ilmoitti että jatko-osan tekeminen ei kuulu hänen suunnitelmiinsa.

Sitten 80-luvun Masters Of The Universe on koitettu tuoda uudelle sukupolvelle useampaankin otteeseen uuden piirrossarjan ja lelumalliston avulla mutta homma ei ole lähtenyt lentoon vanhaan malliin. 2000-luvun alussa nähty piirrosarja päättyi sekin kahden kauden jälkeen ja Eternian suunnalla on ollut hiljaista jo pian vuosikymmenen ajan. Taru ei ole kuitenkaan välttämättä vielä päättynyt.

Kuten monen muunkin 80-luvun suosikin kohdalla, myös Masters Of The Universen uudesta tulemisesta valkokankaalla on huhuiltu jo vuosien ajan. Transformers ja GI Joe ovat jo palanneet ryminällä ja seuraavaksi odotellaan Turtlesien uutta tulemista. Jopa John Woon huhuttiin ottaneen projektin hallintaansa mutta muutaman vuoden vatvomisen jälkeen hanke hyytyi. Viimeisimmät uutiset uudesta Masters Of The Universe-elokuvasta saatiin muutama viikko sitten kun vahvat huhut kertoivat GI Joe-ohjaaja John M. Chun ottaneen vastuun harteilleen. Okei, äijän katalogista löytyy sellaisia helmiä kuin Step Up ja Justin Bieberin Never Say Never-mestariteos mutta eipä vielä innostuta dumailemaan: Chu on juuri sitä ikäpolvea jotka natiaisina linnoittautuivat television eteen seuraamaan Eternian tapahtumia lumoutuneena.

Ja kukapa tietää, ehkä näemmekin muutaman vuoden päästä vihdoin sen MOTU-elokuvan mitä janosimme ensimmäisen osan jälkeen. Sopivalla budjetilla, ilman eri rahoittajien sekoiluja Chu saattaisi onnistua luomaan sen Eternian jonka muistamme piirretyistä ja sarjakuvista. Tuo värikästä ja erilaisia hahmoja pursuileva maailma olisi nykyajan teknologialla jopa mahdollista luoda. Nostalgia on loistava markkinointikeino ja meitä 80-luvun kasvatteja on viime vuosina kalasteltu elokuvateattereihin varsin menestyksekkäästi. Ainakin minä olen ensimmäisenä lippujonossa jos He-Man vielä valkokankaalla nähdään.