On ehkä vaikea näin jälkeenpäin ymmärtää että noin 20 vuotta sitten yllä oleva tarina oli sitä kaikista kuuminta kamaa. Turtleseihin oli hulluna ihan jokainen, ainakin alle 10-vuotiaan silmin katsottuna. Meille kelpasi kaikki: sarjakuvat, lelut, leffat, piirretyt, reput, kynät, purkat, kumiveneet, pelit, sarjakuvalehdet. You name it, we had it. 20 vuotta sitten Teenage Mutant Ninja Turtles oli the shit.
Turtlesien lähtökohdat ovat niin totaalisen kreisit että kukaan ei voisi kehitellä moista ideaa täysin tyhjästä. Ei ainakaan täysin tosissaan. Ja kuten arvata saattaa, alkuperäinen idea syntyi jossain ihan muualla kuin rahanhimoisten tuotantoyhtiöiden palavereissa. Palatkaamme siis teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien syntyhistoriassa alkutekijöihin, aina 80-luvun alkupuolelle.
Ystävykset Kevin Eastman ja Peter Laird viettävät iltaa jälkimmäisen luona. Parikymppiset jannut rapsuttelevat päätään ja koittavat kovasti keksiä paperille jotakin uutta ja erilaista. Ongelma, jonka parissa tuhannet ja tuhannet sarjakuvapiirtäjän urasta haaveilevat painivat tänäkin päivänä. Mitään kiinnostavaa ei tunnu syntyvän ja nuorukaisten huomio keskittyy entistä enemmän olohuoneessa pauhaavan TV:n ruudulle. Ilta etenee ja idea kimpoilevat entistä hitaammin. Lopulta homma kääntyy väsyneen hassuttelun puolelle ja kaverukset rupeavat piirtelemään parodioita supersankareista. Kynät sauhuavat ja kohta Eastman huomaa luoneensa paperille jotakin todella erikoista: Pieni kilpikonna joka pitelee kahta nunchakua käsissään ja huivia päässään. Absurdi luomus kirvoittaa kundeilta ensin hersyvät nauruvat mutta pian he tajuavat että tässä uhmakkaassa kilpparissa saattaisi tosiaan olla jotain kehittelemisen arvoista. Eastman päättää teoksen olevan nimeltään Ninja Turtle. Laird ilmoittaa kilpikonnan olevan teini-ikäinen. Miksei, tuumii Eastman. Lairdin ehdotuksesta kilpikonna myös monistetaan ja niitä päätetään tehdä yhteensä neljä kappaletta.
Paperille on ilmestynyt neljä teini-ikäistä mutanttininjakilpikonnaa.
Eastmanin ja Lairdin mielestä oli tärkeää erotella kilpikonnat selkeästi jo alusta lähtien. Tärkein tehtävä oli tietenkin nimetä porukka osuvasti ja mieleenpainuvasti. Koska kaksikko arveli japanilaisten nimien olevien liian hankalia länsimaiselle kohderyhmälle, päättivät he keksiä jotain muuta. Taidehistoriaa opiskelleet miehet päättivät nimetä kilpikonnat oikeiden ihmisten mukaan ja kohteeksi pääsivät (tai joutuivat) arvon herrat Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni, Donato di Niccolò di Betto Bardi, Raffaello Sanzio da Urbino ja tietenkin Leonardo Da Vinci. Okei, eivät nuokaan nimet normikansalaisten huulilta tuosta vaan irtoa joten nimet typistettyiin vielä simppelimpään muotoon. Tervetuloa kehiin Leonardo, Michelangelo, Raphael ja Donatello!
 |
| Nämä kundit vaikuttivat myös sinun lapsuuteesi. |
Ymmärrettävästi varsin kummallinen joukkio ei herättänyt varsinaisesti riemunkiljahduksia palavereissa, joissa Eastman ja Laird koittivat myydä ideaansa eteenpäin. Julkaisijat yksi toisensa jälkeen pudistelivat päätään kaksikon touhuille. Fuck this shit, tuumivat miehet ja päättivät julkaista koko paskan omakustanteena, aitoon DIY-tyyliin. Hankkeen mahdollisti Eastmanin 500 taalan veronpalautus, ja loput pesämunasta lainattiin miehen sedältä. 1200 dollaria riitti 3000 kopion painattamiseen ja pieneen mainokseen alan piirien keskuudessa suurta suosiota nauttivassa Comic Buyer's Guide-lehdessä. Vastaanotto oli shokeeraava.
Mainoksesta innostuneet jälleenmyyjät ja levittäjät ottivat välittömästi yhteyttä kaksikkoon ja halusivat ostaa kaikki mahdolliset kopiot näiden kilpikonnien seikkailuista. Eastman ja Laird olivat ällikällä lyötyjä mutta nuoresta iästään huolimatta miehet eivät jääneet lepäämään laakereilleen tai paistattelemaan äkillisessä suosiossa. Pian ensimmäisen painoksen jälkeen kaksikko polkaisi pystyyn Mirage Studioksi nimeämänsä firman joka tulisi toimimaan Turtlesien julkaisijana tästä eteenpäin.
Huhut uudesta jännittävästä lehdestä levisivät kulovalkean tavoin sarjakuvian ahmivan fanijoukon keskuudessa. Hype rupesi syntymään. Miehet pommittivat tiedotteillaan radiokanavia ja eri lehtiä, jotka yksi kerrallaan tarttuivat syöttiin. Ensimmäinen 3000 kappaleen painos myytiin loppuun ennätysajassa. Toista lehteä painettiin jo 15 000 kappaletta ja lopputulos oli sama. Kolmatta numeroa uskallettiin painaa 35 000 kappaletta. Menekin osaat jo varmasti arvata itse. Tässä vaiheessa ensimmäisestä numerosta maksettiin keräilijöiden keskuudessa jo viisikymmenkertaisia hintoja! Eastman ja Laird olivat löytäneet pitkään etsimänsä kultasuonen ehkä kaikista epätodennäköisimmän hahmokokoelman avulla.
On toki syytä muistuttaa että tässä vaiheessa kilpikonnat olivat vielä kohtalaisen kaukana siitä millaisina me nykyään ne muistamme. Alkuperäiset mustavalkoiset sarjakuvat olivat visuaalisesti tylympiä eikä oltu suunnattu missää nimessä lapsiyleisölle. Rahalla on kuitenkin ihmeellinen vaikutus.
 |
| #1 - Tästä se kaikki lähti. |
Pian Eastman ja Laird huomasivat Turtlesissä piilevän potentiaalia johonkin paljon suurempaan. Miesten mielestä kilpikonnia oli turha koittaa pitää pelkästään intohimoisten sarjakuvaharrastajien varjeltuna salaisuutena. Ensimmäisen Turtles-oheistuote näki päivänvalon suhteellisen pian kun Palladium Books tuotti sarjakuvaan pohjautuvan paperilla pelattavan roolipelin. Dark Horse tuotti pelissä käytettävät muoviset figuurit, ja tämä paketti edesauttoi kilppareiden suosion kohisevaa kasvamista.
Ja tässä vaiheessa tarinaamme astuu mukaan raha. Kahiseva. Cash. Monen asian mahdollistava mutta myös usean asian korruptoiva raha.
Lisenssibisneksessä uraansa luonut agentti Mark Freedman oli yksi monista tahoista jotka huomasivat uuden hittisarjakuvan potentiaalin. Mies iski hampaansa kiinni Eastmaniin ja Lairdiin ja puhui miesten päät pyörälle. Nuoret miehet olivat vielä tuossa vaiheessa varsin alkuvaiheessa uraansa ja miehet suostuivat yhteistyöhön. Freedman lupasi paisuttaa Turtlesista valtaisan ilmiön sarjakuvamaailman ulkopuolella. Mikä jottei, tuumivat Eastman ja Laird ja raapustivat nimensä paperiin. Lumipallo rupesi pikkuhiljaa pyörähtelemään.
Freedman tiesi heti alusta lähtien että kohderyhmä näille kilpikonnille olisi varsin helppo löytää. Lapset, tottakai. Kelatkaa nyt mikä oli oikeasti mielestänne penskana hienointa? No tietysti ninjat, robotit, yliluonnolliset jutut, siistit olio ja muu vastaava toiminta. Turtles oli kaikkea mitä lapsen mieli tarvitsi, yhdessä napakassa ja kompaktissa paketissa.
Ensitöikseen mies otti yhteyttä eri lelufirmoihin ja koitti tarjota uutta ideaa monille eri tahoille. Mies sai osakseen kiinnostunutta kyselyä, mutta ei lopulta mitään mikä olisi johtanut varsinaisen diilin syntymiseen. Turtles oli konseptina uusi ja raikas, mutta firmojen pamppujen mielestä liian radikaali. Lopulta pieni Playmate-firma päätti ottaa riskin ja teki yhteistyösopimuksen ensimmäisten Turtles-lelujen valmistamisesta. Pienellä lisävaatimuksella tietenkin.
Playmate ilmoitti Freedmanille kylmät ehdot - jos Turtles ei saa näkyvyyttä televisiossa sarjan muodossa, ei leluja kannata tehdä. Lapsen mieli on levoton mutta tietyissä asioissa järkähtämätön ja kylmän analyyttinen. Mitä ei voi nähdä, sitä ei voi haluta. Mitä näytetään televisiossa, sitä on pakko saada. Freedman ymmärsi yskän ja siirtyi seuraavan tahon äärelle.
 |
| Hetki joka muutti kaiken. |
TV-sarja erosi toden totta monella tapaa alkuperäisestä sarjakuvasta. Sarjassa Turtlesit esiintyivät ensimmäistä kertaa omilla väreillään, eli klassisessa violetti-punainen-sininen-oranssi-kombossa. Kilpikonnat olivat luonteeltaan huomattavasti letkeämpiä tapauksia kuin sarjakuvien sivuilla ja jaksot olivatkin täynnä mitä typerimpiä puujalkavitsejä. Ja kuten kaikki tietävät, typerät puujalkavitsit ovat niitä vitseistä jaloimpia. Ei sovi myöskään unohtaa kaikkia hokemia jotka jäivät elämään sarjan myötä. Cowabunga! Far-out Dude! Myöhemmin olen tajunnut että Turtlesien jutut olivat kuin parodioita stereotyyppisistä jenkkisurffareista. Terveisiä vaan Patrick Swayze-vainaalle ja muille Point Breakin hemmoille. Cheers!
Kuvaan astuivat myös Krang, Bebop, Rocksteady ja loputon posse Jalkaklaaniin kuuluvia robottisotureita. Vuosien mittaan ruudussa vilahteli mitä kummallisimpia otuksia, jotka olivat useimmiten syntyneet pirullisen ovelan Krangin kokeiden pohjalta.
Sarja teki myös selkeät erottelut kilpikonnien välille joten jokainen lapsista pystyi valitsemaan oman suosikkinsa. En lähde tekemään sen suurempia persoonallisuusanalyyseja, joten riittäköön pieni suomennettu lainaus sarjan klassisesta tunnarista:
"Leonardo liidaa
Donatello duunaa koneet (ja se on fakta, hemmo!)
Raphael on viileä mutta raju
Michelangelo on bailujäbä"
Siinä kaikki tarvittava kiteyttynä muutamaan riviin.
Sarjan merkitystä koko Turtles-brandille on turha aliarvioida. Sarja esitteli kilpparit miljoonille skideille ympäri maailman 80- ja 90-luvun taitteessa ja maa kerrallaan nöyrtyi ninjakilpikonnien edessä. Noihin aikoihin, jokaisen sekunnin kohdalla oli jossain päin maailmaa menossa ärhäkkä ninjataistelu, joita käytiin leikkikentillä, koulujen pihoilla, olohuoneissa ja ties missä. Leonardo, Donatello, Michelangelo ja Raphael olivat kaikkialla ja elivät meissä kaikissa. Jokainen meistä halusi osata ninjutsua. Jokainen meistä halusi päheän asun ja asevarustelun. Jokainen meistä halusi pitsaa. Jotkut halusivat jopa asua viemäreissä. Ehkä jotkut päätyivätkin sinne lopulta, tiedä häntä. Turtlesmania raivosi kaikkialla ja sarjakuvat, lelut, pelit ja tv-sarja buustasivat kaikki toisiaan. Tämä on maailman siistein juttu nyt ja aina, ajattelimme.
 |
| Näitä hamuttiin vaihtelevalla menestyksellä. |
Kaiken tohinan keskellä Turtles-brandin alla onnistuttiin kuitenkin luomaa monia juttuja, jotka jäivät elämään suuren buuminkin jälkeen. Monille tärkeitä olivat mm. Nintendon 8-bittiselle julkaistut Turtles-pelit, joista varsinkin kakkososa nauttii edelleen suurta suosiota aikuisiksi varttuneiden illanistujaisissa. Aikoinaan vaikeudellaan ja kummallisella yleismeiningillään kummastuttanut ensimmäinen NES-Turtles on myöhemmin saanut hyväksyntäni kun olen tajunnut että peli perustui kuitenkin enemmän alkuperäisiin mustavalkoisiin sarjakuviin kuin lapsille sorvattuun TV-sarjaan. Helvetin vaikea se on kyllä edelleen.
Vaikka pelit ovatkin nykyään legendakamaa, nousee yksi teos niiden yläpuolella meikäläisen henkilökohtaisissa tilastoissa. Koko Turtles-universumin suurin ja kaunein Magnum Epos, virstanpylväs, Graalin malja ja yksinvaltias on vuonna 1990 valmistunut Golden Harvestin tuottama Teenage Mutant Ninja Turtles-elokuva. Live action movie. Siis ihan-oikea-elokuva!
Elokuvan tekemistä suunniteltiin jo muutamaa vuotta aiemmin alkuperäisten sarjakuvien pohjalta, mutta yksikään elokuvayhtiö ei ilmoittanut olevansa kiinnostunut hankkeesta. Vasta perheystävällisen uuden Turtlesin myötä ovet aukesivat elokuvamaailmaan.
Tämä leffa oli tottakai nähtävä ensi tilassa eikä mutsilla jäänyt vaihtoehtoja lähtemisen suhteen. Kyseessä oli myös allekirjoittaneen ensimmäinen visiitti "elokuvissa" ja tätä Amerikan ihmettä lähdettiin ihan asioikseen katsomaan maalta asti. Räkä poskella, kuinkas muutenkaan.
 |
| Holy shit, se tapahtuu! |
Rikollisliiga putsaa kansalaisia yksi kerrallaan. Ilmassa leijuu sarja kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta. Poliisi on haluton kommentoimaan asiaa ja tämä saa median hyökkäämään lainedustajia vastaan petolintujen lailla. Yksi näistä haaskoista on April O'Neil.
Valkokankaan April on kohtalaisen erinäköinen kuin se hehkeä pimu joka oli meille tuttu sarjakuvalehden sivuilta. Toki leffa-Aprilkin on kohtalaisen sipsakka mimmi, mutta jää hottispisteytykseltään armottoman kauas esikuvaansa. Poissa ovat tiukat keltaiset trikoot ja räväkkä punainen tukka. Tilalla olemme saaneet löysän keltaisen sadetakin ja sekavahkon tukkaviritelmän. Antikliimaksi on jotakin samantasoista kuin Kirsten Dunstinin näkeminen Mary Jane Parkerina Spiderman-elokuvissa. Jotain jää vain puuttumaan, eikä näky valkokankaalla säväytä odotetusti. Mitkäköhän ne puuttuvat elementit olisivat? Hmm. Tissit.
Raffin duunipäivän jälkeen O'Neil on matkalla kotiaan kohti, kun hän kävelee vahingossa keskelle rikospaikkaa. Lauma nuoria niljakkeita on putsaamassa yksinäistä pakettiautoa, eivätkä nuoret ole kovinkaan mielissään yllättävästä vierailijasta. April koittaa pakitella tilanteesta mutta yhteenotto on väistämätön. Nilkit käyvät mimmin kimppuun ja hetken aikaa näyttää siltä nyt tulee todelliset tupenrapinat. Mutta sitten tapahtuu jotain maagista.
Myllytyksen katkaisee viuhuva ääni. Näemme ilmassa leijuvan sai-teräaseen lentävän kohti kujan ainoaa lamppua. Täysosuman jälkeen kuva pimenee ja kuulemme muutaman sekunnin ajan tömistelyä ja Bruce Lee-tyylisiä "jau jau jiu"-kiljaisuja. Pian poliisiauton valot halkovat pimeyttä ja eteemme avautuu näky sidotuista ja mukiloiduista nuorisorikollista. Poliisi ja April ovat hämillään mutta me kaikki tiesimme jo tuossa vaiheessa ketkä olivat tämän keikan takana. Ou jee!
Astumme sisään Turtlesien maailmaan, asfaltin alle. Viemärin pimeydessä silhuetit valuvat pitkin seiniä. Puheensorina lähestyy ja voimistuu. Ensikohtaaminen elävien ja liikkuvien, oikeiden ninjakilpikonnien kanssa on lähestymässä ja lähestymässä. Odotus on tuskaista. Muutamat sekunnit täynnä kihelmöivää jännitystä ja sitten... Pam! Ensin klassinen Turtles-logo pamahtaa ruutuun ja sitä seuraavat suuret sankarimme. Leonardo! Donatello! Michelangelo! Jäbät paiskivat yläkolmosia ja heittävät läppää naamat vihreinä. Kilpikonnat ovat juuri niin magean näköisiä kuin uskalsimme odottaa ja yhä tänäkin päivänä nämä veijarit ovat yllättävänkin toimivia. Kippis ja kulaus Jim Hensonin posselle, koko leffa olisi voinut kaatua tökeröihin kilpikonniin mutta tässä tapauksessa huoli oli turhaa. Jatko-osiin palaamme sitten hiukan myöhemmin.
 |
| The dudes. |
Seuraamme kilpikonnia suoraan niiden viehättävään kotiin joka myös sijaitsee luonnollisesti viemäreissä. Intoa tihkuva kilpparilauma syöksyy välittömästi hehkuttelemaan ensimmäistä taisteluaan Mestari Tikulle, mutta vanha rotta suhtautuu asiaan kylmän analyyttisesti. Tikku koittaa pitää oppilailleen filosofisen opetuspuheen ja selittää että huolimatta heidän taidoistaan se lopullinen opetus on vielä saamatta. Harmoninen virsi jää kuitenkin puolitiehen. Hommasta ei tahdo tulla lasta eikä paskaa Michelangelon takia. Ensin hemmo päättää tilata pizzan ja lopulta tuhoaa tunnelman pistämällä musat soimaan. Bailujäbä, niinkuin laulussa laulettiin. Tikku puistelee päätään ja Don sekä Leo liittyvät mukaan tanssiin. Tylsä tosikko Ralph päättää lähteä elokuviin.
Pian tämän jälkeen näemme Donatellon ja Michelangelon odottelemassa pizzaa viemäriluukun alla. Tämä kohta täytyy mainita siksi, että siinä näemme ensimmäisen neljästä olennaisesta cameosuorituksesta leffan aikana. Pizzan perille toimittava lähetti on nimittäin mies Michelangelon puvun sisältä, Michelan Sisti. Aika... Siistia, vai mitä? Älä huoli jos äijän nimi ei kuulosta tutulta, en minäkään sitä olisi tiennyt ilman lunttausta.
Turtlesit eivät ole ainoita kaupungissa jotka ovat päättäneet nousta rikollisuutta vastaan. Jahdatessaan kahta pikkurikollista Ralph ajautuu yhteenottoon Casey Jones-nimisen oikeudenpuolustajan kanssa. Lätkämaskiin pukeutuva Jones on entinen kiekkoilija jonka ura päättyi vakavaan loukkaantumiseen. Lopettamisen jälkeen Jones on siis kuluttanut aikaansa kasvattamalla tukkaansa ja pieksämällä paskat pihalle pikkurikollisista. Ilmeisesti Suomi ei ole ainoa paikka jossa huippu-urheilijat ajautuvat "hieman" tuuliajolle aktiiviuransa jälkeen.
 |
| Tämä lätkäjätkä tuskin käy Seduloissa. |
Raphaelin jahdatessa Jonesia tuloksetta näemme toisen varsinaisen cameon kun itse Raphaelin näyttelijä istuu taksissa jonka yli Ralph ponkaisee kesken ajojahtinsa. Josh Pais lienee myös ainoa Turtles-näyttelijä, joka pääsi suorittamaan roolin myös ääninäyttelyn osalta.
Muistan jo pienenä ihmetelleeni kuinka kummallista on etteivät New Yorkin asukkaat mukamas tunnistaneet Turtleseita kun nämä liikkuivat kaduilla täysin avoimesti mukaovelissa salapuvuissaan. Lakki ja pitkä takki tuskin peittävät tarpeeksi jos satut olemaan ihmisen kokoinen kilpikonna. Ilmeisesti vihreät pohkeet ja kolmivarpaiset jalat ovat New Yorkissa siis niin arkipäivää ettei niihin kiinnitetä erityisemmin huomiota. Tiedä häntä.
Toisaalta on aika kornia valittaa epärealistisuudesta kun kyseessä on kuitenkin elokuva joka keskittyy mutanttininjakilpikonniin... Noh, takaisin kärryille.
April jatkaa median puolella väsymätöntä nuuskintaansa Jalkaklaanin suhteen ja tämä raivostuttaa kaupungin poliisin lisäksi myös itse Jalkaklaanin. Näemme ensimmäisen vilauksen Silppurista kun hän tuijottaa O'Neilia television ruudulta ja lopulta paiskaa puukon ruudun läpi. Mikä vimma näillä elokuvapahiksilla on aina pistää telkkarinsa paskaksi? Silppuri määrää Jalkaklaanin hiljentämään liian innokkaan toimittajan ja O'Neil joutuukin saarretuksi pian tämän jälkeen metroasemalla.
Ding dong, on jälleen cameoroolin aika! Donatellon näyttelijä Leif Tilden on yksi tuon metroasemakohtauksen jalkalklaanilaisista. Hemmo on itseasiassa juuri se huppupää joka pääsee nykäisemään Aprilia avarilla naamaan. Tuo on tietenkin virhe, sillä tilannetta varjoista seuraileva Raphael syöksyy pelastamaan O'Neilin jo toisen kerran elokuvan aikana. Taistelu kestää noin 2 sekuntia jonka jälkeen loogisen ajattelun mestari ja ylipappi Raphael päättää kiikuttaa Aprilin suoraan heidän kotiinsa viemäreihin. Kotiinsa, jossa asuu hänen lisäksi kolme muuta ninjaa ja heidän kouluttajansa. Ninjojen kuuluu elää varjoissa ja piileskellä huomaamattomasti. Ninjat eivät raahaa tuntemattomia, tajuttomia naisia koteihinsa! Ei näin! Joe Armstrong pyörinee haudassaan.
Kantaessaan Aprilia kämpilleen Ralph ei huomaa että häntä seurataan. Iso, iso moka.
 |
| Don & Mikey odottelevat känkkyä. |
Kilpikonnien palatessa kotiinsa luvassa on kuitenkin murheellinen yllätys. Raphaelia viemäristössä aiemmin seurannut jalkaklaanilainen on palannut isomman joukon kanssa ja nämä ovat vieneet Mestari Tikun mukanaan. Murheen murtamat kilpikonnat palaavat leuka väpättäen Aprilin asunnolle ja tottakai neitokainen majoittaa nämä välittömästi residenssiinsä. Kuka ei nyt haluaisi kotiinsa ninjakilpikonnia joihin on tutustunut viemäreissä paria tuntia aiemmin.
Palaamme Jalkaklaanin päämajalle. Tuttu kuvio pyörii taas, ja nuoret potentiaaliset kriminaalit ovat siirtyneet jo röökinpolton ja korttipelien villiin ja vaaralliseen maailmaan. Luoja meitä auttakoon.
Hauskanpito keskeytyy kuitenkin gongin kuminaan. Valot tummenevat, kohtalokas ja maalaileva musiikki astuu kehiin ja suuren hallin ovet aukeavat. Nuorisojoukko vapisee kunnioituksesta ja tarkkailee pelonsekaisin tuntein lähestyvää hahmoa. Tämä viittaa ja teräaseeksikin luokiteltavaa pottakypärää kantava tyyppi on yksi kaikkien aikojen pahiksista, Silppuri. Shredder. Jo perinteeksi muodostuvaan tapaan Silppuri pitää palopuheen siitä kuinka hän näiden maailman unohtamien poikien isä ja kuinka he ovat yhtä isoa perhettä. Pahuuden anarkisteiksi tämänkin joukon arvot ovat siis turvallisen konservatiivisella pohjalla
 |
| Silppurikin artikuloi möreällä äänellä. |
Tikku on siis Jalkaklaanin vankina ja seuraavaksi tähtäimessä ovat itse kilpikonnat. Vihjeiden avulla klaanilaiset saavat tietoonsa että kilpikonnalauma majailee O'Neilin kämpillä. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tuumii Silppuri ja lähettää iskuryhmän paikalle. Pian luvassa on elokuvan ehdoton tähtihetki ja yksi kaikkien aikojen taistelukohtauksista.
O'Neilin kämpillä käämit ovat taas kärähtäneet ja kenelläpäs muullakaan kuin Ralphilla. Pienestä vinoilusta suuttunut Raphael suuntaa rakennuksen katolle päästelemään höyryjään, missä pahaa-aavistamaton kilpikonna joutuu Jalkaklaanin hyökkäyksen ensimmäiseksi uhriksi. Reilukerhon kultaisia sääntöjä noudattava sata vastaan yksi-matsi päättyy Raphaelin totaaliseen nuijimiseen ja lopulta klaanilaiset paiskaavat tajuttomaksi hakatun kilpparin kattoikkunan läpi takaisin asuntoon. Raphael piestään oikein olan takaa ja muistan pitäneeni kohtausta pikkupoikana todella julmana. Melkoista mättämistä se on nytkin katsottuna, ainakin jos ajatellaan mikä oli elokuvan varsinaista kohderyhmää.
Leonardo, Donatello ja Michelangelo eivät veljensä kohtelusta erityisemmin ilahdu ja luvassa on väistämätön yhteenotto, jota ennen pienenä sytyslankana nähdään yksi elokuvan hauskimmista pätkistä Miken vetäessä hervottoman nunchaku-kaksintaistelun ("a fellow chucker, eh?") anonyymiksi jäävän jalkaklaanilaisen kanssa. Matsi päättyy Michelangelon dominointiin ja kaikki on valmista illan varsinaista matsia, main eventia varten.
 |
| Ralph ja hetki ennen räjähdystä. |
Helvetti räjähtää käsiin heti taistelun aloittavan hyppypotkun jälkeen. Jalkaklaanilaisia syöksyy ovista ja ikkunoista ja kilpikonnat taistelevat vastaan henkensä edestä. Kaikki heidän taitonsa pistetään nyt todelliseen testiin kun luvassa on varmasti toistasataa huppupäistä pyjamasankaria. Testissä on myös kilpikonnien sanavalmius ja hemmot ehtivätkin taistelun ohessa heittelemään ilmoille kasan nasevia vitsejä.
Muutaman minuutin jälkeen Aprilin kämppä on jo täynnä lasinsirua, murskaantuneita huonekaluja ja tajuttomia jalkaklaanilaisia. Meininki kovenee kun mukaan tuodaan massiiviset taistelukirveet joilla klaanilaiset koittavat mätkiä väisteleviä kilpikonnia. Parketti saa kyytiä. Tässä vaiheessa April jo varmasti miettii vuokraisäntänsä reaktiota moiseen meininkiin.
Lisää klaanilaisia puskee sisään jatkuvalla syötöllä ja pian lattia pettääkin taistelun alta. Kähinä jatkuu alemmassa kerroksessa ja hetken aikaa kilpikonnat näyttäväkin jo jäävän alakynteen. Apua on kuitenkin luvassa yllättävältä suunnalta kun aiemmin ruudussa vilahtanut Casey Jones pamahtaa rikospaikalle. Michelangelo arvuuttelee josko kyseessä olisi itse #99, Wayne Gretzky. Lätkämaskinen pitkätukka liittyy taisteluun ja meininki yltyy entisestään kun kipinät sinkoilevat ja sytyttävät rakennuksen ilmiliekkeihin. April, Jones ja kilpikonnat pakenevat ylivoiman edessä paikalta ja lopulta April näkee kotinsa hukkuvan liekkimeren keskelle. Nämä jätkät kannatti majoittaa, pohtii O'Neil todennäköisesti.
Tappion kokenut porukka vetäytyy hetkeksi maaseudun rauhaan jossa kukin valmistautuu tulevaan, lopulliseen koitokseen eri tavoin. Leonardo valvoo ja odottaa edelleen tajuttomana makaavan Raphaelin vierellä. April kasvattelee vitutustaan kuullessaan saaneensa myös potkut. Casey Jones kisuttaa Aprilia ja aukoo päätä Donatellolle. Michelangelo... noh, todennäköisesti bailaa.
Pian Raphael virkoaa ja kilpikonnat kokoavat rivinsä. Luvassa on ehkä hieman yllättäenkin klassinen training montage, jossa kilpikonnat treenaavat vakavan oloisesti ja näyttävät kehittyvän jatkuvasti pumppaavan kappaleen pauhatessa taustalla. Treenimontaasi on klisee mutta hei - kliseet ovat kliseitä koska ne ovat niin hyviä! Toinen hieno hetki koetaan heti perään kun nelikko istuu nuotion äärellä ja kokee yhteisen ja samanaikaisen hallusinaation Mestarin Tikun ilmestyessä porukan keskelle. Yllättäen Tikku kertoo kilpikonnien olevan hänen poikiaan. Tutunoloisesta puheesta huolimatta kyseessä on aidosti tunteellinen hetki ja epäilen yhden jos toisenkin kilpparifanin pyyhkineen kyyneliään kohtauksen jälkeen.
 |
| Huikea hetki. |
Ja miksi Viimeinen Taistelu? Koska jokaisessa toimintaelokuvassa loppu rupeaa häämöttämään viimeistään siinä vaiheessa kun pahislauman pomo ilmoittaa menevänsä itse paikalle jotta "homma hoidetaan niinkuin se pitää hoitaa" tms. Kukaan näistä pomoista ei ole ikinä palannut näiltä reissuilta, se on nähty ennenkin.
Eli Silppuri lähettää kilpikonnien perään valtaisan lauman jalkaklaanilaisia mutta painuu myös itse paikalle jotta, noh, homma hoidetaan niinkuin se pitää hoitaa. Mestari Tatsu saa tehtäväkseen pistää riutuva ja vangittu Tikku viimein päiviltä mutta onneksi Casey Jones on livahtanut kaiken keskellä klaanilaisten päämajaan. Mies pelastaa Tikun ja ajautuu yhteenottoon murahtelevan Tatsun kanssa. Mittelö on varsin yksipuolista kunnes Jones saa käteensä golfmailan ja napauttaa Tatsun kanveesin yhdellä iskulla. Ilmeisesti ninjan kohdatessaan kannattaa turhautua johonkin urheilussa käytettävään mailaan, niin voimattomia nämä itämaisen taistelulajien mestarit ovat moisten ihmekeksintöjen edessä.
Tässä vaiheessa luvassa on se neljäs ja viimeinen cameo kun Leonardon näyttelijä David Forman pääsee näyttäytymään yhtenä klaanilaisista joka seuraa Jonesin ja Tatsun yhteenottoa. Siitä kuka Forman kuvassa olevista nuorista on, minulla ei ole mitään hajua.
Yö saapuu ja kaupunki pimenee. Kymmenet ja kymmenet jalkaklaanilaisen painuvat pää edellä viemäreihin tehtävänään pistää kilpikonnat hengiltä lopullisesti. Klaani ei kuitenkaan muista että ollessaan viemäriverkostossa, he ovat kilpikonnien kotikentällä. Pian Jalkaklaani löytääkin itsensä keskeltä kilpikonnien ansaa. Vihreät nyrkit ja jalkaterät mätkivät mustahuppuisia klaanilaisia kuin viimeistä päivää ja pian hyökkääjät joutuvatkin pakenemaan takaisin maanpinnalle. Taistelu jatkuu kadulla aikansa ja siirtyy sitten kattotasanteelle. Pian kaikki klaanilaiset on lyöty ja vastassa on enää yksi mies.
 |
| The Final Boss. |
Eikä yksikään kilpikonnista mahda Silppurille tietenkään yhtään mitään. Mies takoo Turtlesit kenttään yksi kerrallaan ja peli näyttää olevan menetetty.
Herää tietenkin kysymys miksei Silppuri voinut heti kärkeen mennä niittamaan kilpikonnat pois päiviltä? Sen sijaan sadat nuoret miehet saivat elämänsä selkäsaunan ja kärsivät varmasti monista vammoista. Osa saattoi jopa halvaantua mätkimisen lomassa. Ruhjeet, fyysiset ja psyykkiset vammat, traumat, sekakäyttö, alkoholismi, huumeet, prostituutio... kohtaaminen kilpikonnien kanssa saattoi ajaa monet nuorista jalkaklaanilaisista totaalisesti rappiolle. Heidän kohtaloistaan ei kuultu enää myöhemmin mitään. Mitä tapahtui taisteluiden jälkeen? Välittikö kukaan heistä? Missä heidän vanhempansa ovat? Jääköön nuo kysymykset sosiaalivirkailijoiden pähkäiltäväksi.
Ja sitten takaisin katolle.
Kilpikonnat ovat hätää kärsimässä ja Silppuri lyö lisää löylyä. Mies provoaa tappaneensa Tikun ja tämä jos mikä saa kilpikonnat raivon partaalle. Lauman henkinen johtaja Leonardo syöksyy kiljuen Silppurin kimppuun mutta löytää pian itsensä selätettynä, terä kaulavaltimollaan. Silppuri uhoaa tappavansa Leonardon ja kilpikonnat huutavat tuskaansa. Onko tämä Turtlesien loppu?
No ei tietenkään. Paikalle jotain reittiä (tuskin metrolla kuitenkaan) löytänyt Tikku ilmestyy keskeyttämään potentiaalisen verilöylyn. Rotta ilmoittaa tietävänsä Silppurin todellisen henkilöllisyyden ja Silppuri - eli Oroku Saki - tunnistaa Tikun surmaamansa Hamahato Yoshin lemmikiksi. Niin tosiaan, tässä leffassa Tikun ja Kilpikonnien syntytarina mukaili alkuperäisten sarjakuvien juonikuvioita, joissa Tikku tosiaankin oli Yoshin lemmikkirotta eikä suinkaan Yoshi itse. Rehellisesti sanottuna TV-sarjan tarina oli huomattavasti alkuperäistä - ja siis tässäkin leffassa käytettyä - syntystooria loogisempi ja järkevämpi. Jos nyt loogisuudesta ja järkevyydestä voidaan ylipäätänsä puhua tällaisessa ympäristössä.
Raivostunut Silppuri käy Tikun kimppuun mutta näiden kahden mestarin lopullinen kohtaaminen jää melkoiseksi pannukakuksi kun Tikku päihittää Silppurin yhdellä pienellä nunchakun heilautuksella. Kokonaisen klaanin kouluttanut, ihailtu mestari Silppuri syöksyy alas katolta ja pamahtaa suoraan jäteauton lavalle. Paikalla sattumalta oleva Casey Jones nytkäyttää auton jätepuristimen päälle ja Oroku Saki kokee varsin kunniattoman kuoleman pusertuessaan jauhelihaksi jätteiden keskellä. Silkkaa Alibi-kamaa.
Katutasolla säpisee edelleen kun poliisi ja media pamahtavat paikalle. Paikalla norkoilevat loput jalkaklaanilaiset kertovat poliisille missä heidän päämajansa on. April saa työnsä takaisin. Casey Jones pääsee limomaan. Palaset rupeavat pikkuhiljaa loksahtelemaan paikoilleen ja suuri rikosaalto näyttää olevan vihdoin pysäytetty. Kaupunkilaiset voivat nukkua yönsä rauhassa.
Katolla kilpikonnat syleilevät Tikkua ja ilmassa leijuu aitoa jälleennäkemisen riemua. Ninjat osoittavat taas pätevyytensä mylvimällä estoitta katolla vaikka poliisi ja median edustajat parveilevat katutasolla. Kilpikonnat tuulettelevat ja Tikku ennättää vielä lanseeraamaan "Cowabunga!"-hokeman. Kilpparit paiskaavat tästä innostuneena yläkolmoset ja jäävät bailaamaan katolle. Lopputekstit rullaavat ja seikkailu on ohitse.
 |
| Nämä jäbät diggaavat olla kilpikonnia. |
Yli 20 vuoden jälkeen Teenage Mutant Ninja Turtles on edelleen säväyttävä kokemus. Okei, nostalgiahan näissä jutuissa jyllää yli kaiken mutta tämä on niitä elokuvia jotka on osattava tsekata oikeassa perspektiivissä. Kuten jo aiemmin tuli todettua, elokuvalta joka kertoo teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista ei kannata odottaa mitään Kummisetä II:n kaltaista ryöpytystä. Turtles on hauska ja viihdyttävä leffa, ja varmasti yksi parhaista sarjakuviin/leluihin perustuvista "oikeista" elokuvista. 90-luvun alussa tämä leffa oli jokaiselle Turtles-fanille täysi ehdottomuus ja elokuva nauttii aikuisiksi kasvaneiden fanien keskuudessa vankkumatonta kulttisuosiota. Jos diggasit näitä kilppareita skidinä meidän miljoonien muiden tapaan, suosittelen katsomaan leffan uudestaan. Ajan hammas on ollut yllättävän hellä tätä elokuvaa kohtaan ja Jim Hensonin luomat kilpikonnat ovat edelleen hyvännäköisiä.
Harmittavasti elokuvaa ei ole ainakaan minun tietääkseni julkaistu Suomessa DVD-formaatissa missään vaiheessa, joten sitä janoavat joutuvat tilaamaan elokuvan ulkomailta. Itse nappasin omani Play.comista huokeaan 4 euron hintaan, ja se lieneekin suomalaiselle Turtles-fanille edullisin reitti hankkia leffa. Harmi, sillä tämä elokuva ansaitsee paikan jokaisen nostalgiannälkäisen 80-luvun kasvatin elokuvahyllyssä. Bonusmateriaalein varustettua Blu Ray-julkaisua siis odottelemaan.
Teenage Mutant Ninja Turtles oli lopulta vuoden 1990 yhdeksänneksi eniten tuottanut leffa ja jatko-osa oli päivänselvä asia. Jo seuraava vuonna elokuvateattereihin ilmestyi jatko-osa Secret Of The Ooze - Mönjän salaisuus joka oli yleisilmeeltään aivan eri maailmasta esikoisleffan kanssa. Elokuva oli ilmestyessään tottakai paras ikinä, mutta näin jälkeenpäin tsekattuna syyt voi nähdä heti. Elokuva on kuin suoraan ja ainoastaan lapsille tehty, hutiloitu räpellys joka korvaa kaiken ensimmäisen leffan tunnelman typerillä hahmoilla, entistä typerämmällä dialogilla ja - voi vittu sentään - aivan uskomattoman tököillä kilppareilla. Harvoin elokuvamaailmassa on nähty yhtä selvää notkahdusta alkuperäisen ja jatko-osan välillä ja vieläpä näin lyhyellä aikavälillä. Tarkempaan analyysiin en jaksa tai halua lähteä, ihan vain sen takia etten tahdo katsoa leffaa uudestaan jonkun blogikirjoituksen tähden. Jos tämä ei riitä sinulle syyksi, suosittelen tsekkaamaan vaikkapa YouTubesta elokuvan lopun Vanilla Ice-kliimaksin. Sen jälkeen ymmärrät minua paremmin.
 |
| TMNT II - Paskan salaisuus |
Tottakai elokuvasarjaan puskettiin vielä kolmas teos muutamaan vuotta myöhemmin, mutta tässä vaiheessa Turtles-brandin väsymyksen huomasivat jo maksavat katsojatkin. Tai no, kohderyhmä eli maksajien lapset. Turtles III on kaikilla asteikolla mitattuna vain yksinkertaisesti todella huono ja meikäläistä rupesi jo tässä sitä muistellessa vituttamaan oikein urakalla. Tottakai on helppoa haukkua lapsille suunnattuja elokuvia - sama kun pelaisit Pleikkarilla NHL:ää Stevie Wonderia vastaan - mutta siltikin. Ei ole mitään järkevää syytä miksi ninjakilpikonnat piti huuhtoa loistavan avauksen jälkeen niin syvälle kuonaan että koko brändi hautautui vuosiksi horrokseen.
90-luvun puolivälissä Teenage Mutant Ninja Turtles oli siis todella heikossa hapessa. Vuosina 1997-1998 jenkeissä nähtiin huonoutensa ansiosta klassikoksi noussut Ninja Turtles - Next Mutation-sarja joka esitteli rakkaat ystävämme lähes Teletappi-tason älykköinä. Näkemieni pätkien perusteella olen hyvin vahvasti sitä mieltä että kyseisen sarjan elinkaari oli juurikin sopivan pitkä sen tasoon nähden. Huh huh mitä sontaa.
2000-luvun puolella Turtles on noussut hitaasti mutta varmasti haudastaan ja uusi piirrossarja on tuonut ninjakilpikonnat uuden innokkaan sukupolven nähtäväksi. Tietyt asiat eivät muutu mihinkään, ja tottakai skidit sekosivat jälleen kerran näihin ninjoihin. Vuonna 2007 elokuvateattereihin pamahti täysin uusi TNMT-elokuva, joka oli siedettävä hitti. Viime vuonna Nickelodeon-kanavajätti hankki oikeudet Turtlesiin, ja uusi CGI-pohjainen sarja lähtee pyörimään kanavalla kesällä 2012. Sarjan ääninäyttelijöiksi on signattu mm. alkuperäisen 80-luvun sarjan tyyppejä ja LOTR-yhteyksistä tuttu Sean Astin, joten ninjakilpikonnat vaikuttavat saavansa pitkän tauon jälkeen ansaitsemaansa panostusta.
Mutta tietenkin nämä kaikki ovat vain ja ainoastaan lapsille suunnattuja hankkeita. Hyvä näin, mutta ehkä mekin jo aikuisikään ehtineet Turtles-fanit ansaitsemme vielä jotain? Kaiken vuosikymmeniä kestäneen hulinan jälkeen tuntui enemmän kuin hyvältä lukea faktaa siitä että aikuisille suunnattua, vakavahenkisempää Turtles-sarjakuvaa julkaistaan edelleen Mirage Studiosin toimesta pienen mutta innokkaan fanijoukon onneksi. Huhuja uudesta ja nimenomaan oikeasta live action-elokuvasta on myös liikkunut niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta joka kerta nämä huhut ja ideat ovat kuolleet kohtuihinsa. Milloin on liikkunut varmoja tietoja kuvausten alkamisesta, milloin olemme nähneet nettiin mukamas vuotaneita kuvia uusista kilpikonnista, milloin ties mitäkin. Valitettava tosiasia on kuitenkin se että tälläkään hetkellä uuden Turtles-elokuvan valmistumisesta ei ole mitään varmaa tietoa. Se on valtava sääli sillä tämä lauma jos mikä ansaitsisi kunniakkaan kohtelun valkokankaalla. Edellisestä kerrasta on jo tosiaan vierähtänyt yli 20 vuotta, ja siinä ajassa ne pienet naskalit (eli me) ovat kasvaneet jo aikuisiksi. Osa heistä on jo saanut omaakin jälkikasvua.
Uskon vakaasti siihen että Teenage Mutant Ninja Turtles on brändi joka olisi mahdollista päivittää myös valkokankaan puolella 2000-luvulle ja uudelle sukupolvelle, menettämättä silti alkuperäisen sarjan tunnelmaa ja faneja, olettaen tietenkin että produktio pysyisi osaavissa ja alkuperäisen Turtlesin henkeä kunnioittavissa käsissä. 80-luku on elänyt jo pitkän aikaa melkoista renesanssia ja on huutava vääryys jos yksi aikakauden suurimmista menestystarinoista ei saa mahdollisuutta 2010-luvulla. Emme voi siis muuta kuin odottaa ja toivoa. Cowabunga dudes!
 |
| Edit 2013: Ja näinhän se valmistuu! Uusi Turtles valkokankailla 2014. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti